sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Saarna viidentenä sunnuntaina loppiaisesta. 09 feb MMXIV. "Jeesusko pervitiiniä?

Saarna 09 febMMXIV
5. Sunnuntai loppiaisesta
"Jeesusko pervitiiniä"
Kahdenlainen kylvö.
Grande omelia

Evankeliumikirjamme otsikkokappale lukee päivän aiheesta seuraavasti: "Jeesus kertoo vertauksen kylväjästä, joka kylvää hyvän siemenen peltoonsa. Mutta myös hänen vastustajansa kylvää siemenensä. Kummankin kylvämä siemen kasvattaa oman satonsa, mutta ihminen ei kykene aina arvioimaan, missä kulkee Jumalan ja pahan valtakunnan raja. Vasta Jumala tekee oikean erottelun aikojen lopulla. Uskovien tulee sen tähden antaa Jumalan sanan vaikuttaa. Näin he kestävät toistensa heikkouksia odottaessaan Jumalan korjuuaikaa. Päivän evankeliumi-tekstinä on Markuksen evankeliumin kohta: 9:38-41.

Johannes sanoi Jeesukselle: »Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.»
Mutta Jeesus vastasi:
»Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. Totisesti: joka antaa teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille.»

Kirkkomme perinteeen mukaisesti aivan ensimmäisenä tulee lähteä siitä, että saarna kirjoitetaan päivän evankeliumitekstin pohjalta. Joskus se on vaikeaa ja silloin etsii ratkaisua epistolan pohjalta. Jos siitäkään ei oikein löydy mitään, niin sitten mennään Vanhan testamentin puolelle. Joskus sitten käy niin, että evankeliumiteksti on vain otettava kauniisti käteen ja siitä on saarnattava. 

Tämän päivän tekee myös vähän hankalaksi se, että juuri tämä päivä, 5. sunnuntai loppiaisesta, tulee niin harvoin mukaan kirkkovuoden kiertoon. Syy tähän on tietysti vaeltavassa pääsiäisessä. Ja jos pääsiäinen sattuu olemaan kovin myöhään huhtikuulla niin sitten kynttilänpäivä vie siltä paikan ja sitten ollaankin jo paastonaikaa edeltävissä pyhissä. Joskus voi vierähtää parikin vuosikymmentä ilman tätä pyhää kirkkovuosien kierrossa.
 
Vanhoja saarnoja, omia ja toisten kirjoittamia ei osviitaksi niin helpolla mistään löydy. Niinpä on vain yritettävä löytää tekstistä jotain tai sitten pitäydyttävä evankeliumikirjan otsikkokappaleen sanoissa ja lähdettävä aukomaan niitä hieman päivän teksteillä höystäen. Tai sitten on vaikea takerruttava päivän aiheeseen ja jotenkin livahdettava enemmän ensimmäisen vuosikerran tekstiin jossa puhuttiin pellosta johon isännän vihamies oli kylvänyt rikkaviljaa.

Vaikeus on kuitenkin yhteinen, sekä erityisen saarnaviran hoitaja että seurakunnan. Monesti tulee mieleen edellinen Rooman kirkon johtaja, siis katolilaisten paavi, Benedictus XIV eli Josef Ratzinger. Hänellä oli tapana käyttää saarnoissaan puhetapaa, lähestymistapaa, josta voidaan käyttää nimitystä veljellinen monikko. Useasti noissa puheissaan, joita aika moni suomalainenkin saarnamies on tavaillut, päivitteli tehtävän, jostain tekstistä saarnaamisen ja opettamisen avaavaa isoa ja vaativaa tehtävää. Niinpä hänellä oli tapana sanoa: ”tänään keskitymme tähän sanaan,” ja joskus hän otti tarkasteltavakseen useammankin sanan tai asian. Mutta yhtä kaikki joskus tehtävä jonkin saarnatekstin on hyvin vaikea ja sanoja ei tahdo löytyä.

Mutta jostain kuitenkin on aloitettava. Meille kaikille voi olla tuttuja sanat ”karman laki” tai ainakin käsitteenä ymmärrämme sen varsin hyvin. Ja sitten kun vielä Vapahtajammekin suulla on puhuttu siitä että sitä ihminen on lopulta niittävä mitä on kylväväkin, niin sanat tulevat ymmärrettäviksi. Ei siis pitäisi olla vaikeaa tuoda hengellisessä mielessä kylvämiseen, rikkaruohoihin ja sadonkorjuuseen liittyviä asioita ihmisten luo kun ajatus syystä ja seurauksesta  on jo tuttu. Kun ajattelemme sitä miten tuo asia jolla ihmisten syntisyys voidaan niin helposti osoittaa kaikille maailman ihmisille niin ei pitäisi sanan levittämisen maailmaan olla niin vaikeaa. Puhe kylväjästä, kylvämisestä ja kahdenlaisesta kylvöstä ei tule kenenkään tajuntaa ikään kuin tyhjään tauluun. Tämä kaikki meille pienenä kertauksena siitä missä yhteyksissä päivän otsikko ja tekstitkin liikkuvat.

Ehkäpä kiinnekohdan löytäminen ei sittenkään ole niin vaikeaa; nimittäin tästä päivän evankeliumista. Siinä puhutaan pahojen henkien ulos ajamisesta ja siitä kuinka sitä tehtiin Jeesuksen aikana ja Jeesuksen nimeen. Teksti voi herättää tänäkin päivänä kysymyksiä ja ainakin yhden varsin suuren kysymyksen: ”Mikä loppujen lopuksi on aitoa?” Nimittäin Jeesuksen sanat ”Joka ei ole meitä vastaan on meidän puolellamme” herättävät vielä isomman kysymyksen. Ne herättävät kysymyksen aitoudesta, siitä mikä on oikeaa Jeesuksen nimissä toimimista ja mikä ei. Nyt lähestymmekin tuota päivän otsikkoa joka oli kysymys kahdenlaisesta kylvöstä, puhe jossa aitouden kysymys nousee myös esiin.

Kysymykseen aitoudesta voisimme vastata hyvin yksinkertaisesti jos vain haluaisimme. Missä Jeesus kohdataan ja missä hänen nimissään tehdään hyviä tekoja, siellä on aitoutta ja sitä voi olla seurakunnassa ja kirkossa. Kieltämättä nykyään, kun ymmärrämme miten ihmismieli toimii ja millaisten asioiden summa se on, voi olla hyvin vaikeaa perustella pahojen henkien olemassaoloa. Mitä Jeesuksen aikana tapahtui, sitä emme oikein tiedä. Eri aikakausien ihmiset ajattelevat eri kaavojen mukaisesti, mutta jotain yhteistä kuitenkin voidaan löytää. Hetkellä jolloin jostain vapaudutaan, suuri sillä hetkellä tapahtuu jotain todella ihmeellistä. Niin tapahtui joskus kauan sitten ja niin tapahtuu aivan varmasti tänäänkin.

Aina Jeesuksen nimessä toimiminen ei herätä kovin paljon hyviä tuntemuksia. Se ei ole ihme jos muistamme itse Jeesuksen ja sen miten hän toimi ja sen miten häneen suhtauduttiin, ja mikä oli lopulta hänen kohtalonsa. Jeesus oli siinä mielessä esimerkki laadukkaasta kohtaamisesta, että tulosta syntyi aina ja takuuvarmasti. Hänestä joko pidettiin tai sitten hänestä ei pidetty. Hän nimittäin oli se kylväjä josta hän myös itse puhuu. Tänään on myös liikkeellä monenlaisia kylväjiä, se on aina pidettävä mielessä.

Mutta juuri tällä hetkellä näyttää hieman siltä, että kaikkinainen julistaminen ja Jeesuksen nimissä tekeminen olisi vähän väsyksissä. Kirkolla ja seurakunnilla on välillä ikään kuin parempia aikoja ja välillä kuljetaan uuvuksissa. Erään virret sanat tulevat välillä oikein tutuiksi: Ja vaikka maailmassa on kirkko vieras niin, häväisty, haavoitettu, revitty uuvuksiin, sen pyhät vartiossa kuitenkin odottaa, yön valta milloin päättyy ja aamu aukeaa.”

Näin suuren urheilujuhlan aikana voi muistella menneitä, menneitä tapahtumia ja menneitä kielikuvia. Nykyään kuin maailma on täynnä kelloja ja virikkeitä näyttää aika kulkevan joskus. Mutta jos menemme radion aikauteeen niin silloin kahden, kolmen tunnin jakso saattoi tuntua vallan pitkältä. Siinä ajassa vietiin ennen muinoin, näin kai jo voidaan sanoa, 50 kilometrin hiihto. Vanhemmat polvet, tai sanotaan ne joilla on muistikuvia kauempaakin, muistavat miten joku pitkän matkan hiihtäjä sammui energiavarojen loputtua tai kun oli jakanut voimansa väärin. Monesti tuossa simahtamisessa oli myös kyse siitä, että oli käytetty vähemmän tai enemmän piristeitä. Se oli suomalaisillekin tuttua puuhaa. Sotavuosina kaukopartiohiihtäjät saattoivat pysyä hereillä parikin vuorokautta ihmelääke pervitiinin avulla, ja sitä hiihtojoukkueemme käytti kymmenien vuosien ajan rohkean valmentajamme Veli Saarisen johdolla. Pervitiinin avulla saattoi hiihtää ensimmäiset kymmenet kilometrit todella kovaa kun kipukynnys oli häivytetty, ja silloin kehon energiavarastot käytettiin loppuun. Todellakin se oli huumassa hiihtämistä, muuta kun noutaja tuli niin sitten sipannut hiihtäjä vietiin leiriin, hiihtojoukkueen tukikohtaan pulkassa vetäen ja viltteihin käärittynä. Toki pahimpaan henkitoreeseen oli annnettu muutama mukillinen mustikkasoppaa.

Edellinen kielikuva ja näky on paljon kuvaava. Tuolla tavalla voi käydä sanajulistajalle, yksittäiselle seurakunnalle ja joskus koko kirkolle. Maaliin pitäisi kuitenkin päästä, perille pitäisi kuitenkin päästä. Ja sanoman pitäisi pysyä kirkkaana mielessä. Hiihtokilpailuissa, vaikka kuvia otetaan yleensä niistä kolmesta mitaleille päässeestä, on vain yksi voittaja. Elämässä jota voidaan verrata entisaikojen pitkään hiihtokilpailuun jokainen voi päästä perille, ja perille pääseminen on aina voitto. Tämä ei ole mitenkään uusi ajatus; näin olemme vain tuoneet nykypäivään ja nykysanoin ymmärrettävämmäksi apostoli Paavalin puheen juoksijoista toisen Timoteus-kirjeen neljännessä luvussa:

”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.”

Joku voisi nyt kysyä. ”Mitä te seillä oikein tarkoitatte? Ette kai te väitä että noilla puheillanne vanhan ajan hiihtokilpailuista, pervitiinistä ja maaliinpääsystä ihmelääke Jeesuksen avulla väitä että oikea usko olisi jonkinlaista dopingia, suorituksen keinotekoista parantamista.”

Meillä ihmisillä jotka urheilua seuraamme, ja kyllähän jokainen isoja kisoja tavalla tai toisella seuraa, on käsitys kielletyistä aineista. Ja itse urheilijat joita monet jopa palvovat, he joutuvat elämään hyvin varovaisesti ja tarkasti koska ovat itse tarkkailun alla. Nyt kun siirrämme nämä ajatukset ja kielikuvat uskon ja kristillisen vaelluksen maailmaan, ja muistamme mitä synti on niin kieltämättä joku voisi sanoa seuraavaakin:

”Nyt ne siellä yrittävät todistella toisilleen että elämä on pelkkä uskon kilpajuoksu ja Jeesus on pervitiiniä.”

Niin yksittäiset sanat niin kovin helposti muistetaan ja monesti näkee sellaista, ne kokonaan irrotetaan suuremmasta yhteydestä. Aivan lopuksi pitää todeta:

I Elämä todellakin on pitkä kilpajuoksu tai kilpahiihto; Paavali jos olisi kirjoittanut lumisen maan edustajille olisi puhunut ehkä pitkästä erävaelluksesta. Nimittäin Suomen seuduilla lykittiin lylyä jo Paavalin aikoina.

II Elämässä on tärkeintä reilu kilpailu ja se, että pääsee perille. Ja näin jokainen voi olla voittaja.

III Reilu kilpailu on lähimmäisen kunnioittamista, hänen ainutlaatuisuutensa näkemistä ja kaikkea muuta mitä miellämme ja tiedämme kuuluvan lähimmäisen rakastamiseen.

IV Vertauskuvallisesti Jeesus on parempaa dopingia kuin ennen vanhaan hiihdossa käytetty pervitiini. Jos usko pysyy lujana ei simahtamista tapahdu viimeisen peninkulman aikana.

V Kirkko elää ja pysyy voimissaan vain pitämällä sanomansa kirkkaana. Ihmisille on annettava Jeesus ja hänen evankeliuminsa.

VI Ja lopuksi: Vanhassa on aina vara parempi ja siihen palaaminen on aina paluuta oikeaan ja alkuperäiseen. Kirkkoa ei ole olemassa jos sen palvelijoiden ja johtajien suuta polttavatsellaiset  sanat kuin synti ja Vapahtaja. Sellainen joukkue ja sen urheilijat, kun näin isojen kisojen aikana käytämme urheilullisia kielikuvia, ei kyllä tuo perimmäiselle työnnantajalleen kunniaa. Hiihtäjät sippaavat toisensa jälkeen ja kukaan ei uskalla käyttää voittoja tuovaa ihmeainetta jota kyllä repussa olisi rajaton määrä.

Loppujen lopuksi, kun puhumme urheilukielikuvilla, kaikkinainen uudistaminen, virsikirjan uudistaminen, raamatunkäännökset, ja jumalanpalveluksen uudistaminen, ne ovat itse asiassa välineurheiluun verrattavissa oleva asia ja eräänlaista, eikä edes eräänlaista, vaan jopa suoranaista väärää kylvöä.

Tänään emme ehkä päässeet tekstin ytimeen. Varsinkin sanat ” Totisesti: joka antaa teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille” tuntuvat vielä jäään auki. Vai jäävätkö sittenkään? Jeesuksen ajoista olemme toki edenneet jo paljon olisiko tänään vesimaljan antaminen toiselle aivan yhtä suuri laupeudentyö jota Jeesus peräänkuuluttaa. Meillä ei ole täällä kotikonnuilla puutetta vedestä, mutta paljon on meillä puutetta aidosta tunteen välittämisestä. Mutta olkoot nuo sanat ja kaikki mitä ne herättävätkää meille kaikille yhteisenä kotiläksynä. AMEN.