5. Sunnuntai loppiaisesta
"Jeesusko pervitiiniä"
Kahdenlainen kylvö.
Grande omelia
Evankeliumikirjamme otsikkokappale lukee päivän aiheesta seuraavasti: "Jeesus kertoo vertauksen kylväjästä, joka kylvää hyvän siemenen peltoonsa. Mutta myös hänen vastustajansa kylvää siemenensä. Kummankin kylvämä siemen kasvattaa oman satonsa, mutta ihminen ei kykene aina arvioimaan, missä kulkee Jumalan ja pahan valtakunnan raja. Vasta Jumala tekee oikean erottelun aikojen lopulla. Uskovien tulee sen tähden antaa Jumalan sanan vaikuttaa. Näin he kestävät toistensa heikkouksia odottaessaan Jumalan korjuuaikaa. Päivän evankeliumi-tekstinä on Markuksen evankeliumin kohta: 9:38-41.
Johannes sanoi Jeesukselle: »Opettaja, me näimme
erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää
häntä, koska hän ei kuulu meihin.»
Mutta Jeesus vastasi:
»Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee
voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole
meitä vastaan, on meidän puolellamme. Totisesti: joka antaa teille maljallisen
vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille.»
Kirkkomme perinteeen mukaisesti aivan ensimmäisenä tulee
lähteä siitä, että saarna kirjoitetaan päivän evankeliumitekstin pohjalta.
Joskus se on vaikeaa ja silloin etsii ratkaisua epistolan pohjalta. Jos
siitäkään ei oikein löydy mitään, niin sitten mennään Vanhan testamentin
puolelle. Joskus sitten käy niin, että evankeliumiteksti on vain otettava
kauniisti käteen ja siitä on saarnattava.
Tämän päivän tekee myös vähän hankalaksi se, että juuri
tämä päivä, 5. sunnuntai loppiaisesta, tulee niin harvoin mukaan kirkkovuoden
kiertoon. Syy tähän on tietysti
vaeltavassa pääsiäisessä. Ja jos pääsiäinen sattuu olemaan kovin myöhään
huhtikuulla niin sitten kynttilänpäivä vie siltä paikan ja sitten ollaankin jo
paastonaikaa edeltävissä pyhissä. Joskus voi vierähtää parikin vuosikymmentä
ilman tätä pyhää kirkkovuosien kierrossa.
Vanhoja saarnoja, omia ja toisten kirjoittamia ei osviitaksi niin helpolla
mistään löydy. Niinpä on vain yritettävä löytää tekstistä jotain tai sitten
pitäydyttävä evankeliumikirjan otsikkokappaleen sanoissa ja lähdettävä aukomaan
niitä hieman päivän teksteillä höystäen. Tai sitten on vaikea takerruttava
päivän aiheeseen ja jotenkin livahdettava enemmän ensimmäisen vuosikerran
tekstiin jossa puhuttiin pellosta johon isännän vihamies oli kylvänyt
rikkaviljaa.
Vaikeus on kuitenkin yhteinen, sekä erityisen saarnaviran
hoitaja että seurakunnan. Monesti tulee mieleen edellinen Rooman kirkon
johtaja, siis katolilaisten paavi, Benedictus XIV eli Josef Ratzinger. Hänellä
oli tapana käyttää saarnoissaan puhetapaa, lähestymistapaa, josta voidaan
käyttää nimitystä veljellinen monikko. Useasti noissa puheissaan, joita aika
moni suomalainenkin saarnamies on tavaillut, päivitteli tehtävän, jostain
tekstistä saarnaamisen ja opettamisen avaavaa isoa ja vaativaa tehtävää. Niinpä
hänellä oli tapana sanoa: ”tänään keskitymme tähän sanaan,” ja joskus hän otti
tarkasteltavakseen useammankin sanan tai asian. Mutta yhtä kaikki joskus
tehtävä jonkin saarnatekstin on hyvin vaikea ja sanoja ei tahdo löytyä.
Mutta jostain kuitenkin on aloitettava. Meille kaikille
voi olla tuttuja sanat ”karman laki” tai ainakin käsitteenä ymmärrämme sen
varsin hyvin. Ja sitten kun vielä Vapahtajammekin suulla on puhuttu siitä että
sitä ihminen on lopulta niittävä mitä on kylväväkin, niin sanat tulevat ymmärrettäviksi.
Ei siis pitäisi olla vaikeaa tuoda hengellisessä mielessä kylvämiseen,
rikkaruohoihin ja sadonkorjuuseen liittyviä asioita ihmisten luo kun ajatus
syystä ja seurauksesta on jo tuttu. Kun
ajattelemme sitä miten tuo asia jolla ihmisten syntisyys voidaan niin helposti
osoittaa kaikille maailman ihmisille niin ei pitäisi sanan levittämisen
maailmaan olla niin vaikeaa. Puhe kylväjästä, kylvämisestä ja kahdenlaisesta kylvöstä
ei tule kenenkään tajuntaa ikään kuin tyhjään tauluun. Tämä kaikki meille pienenä
kertauksena siitä missä yhteyksissä päivän otsikko ja tekstitkin liikkuvat.
Ehkäpä kiinnekohdan löytäminen ei sittenkään ole niin
vaikeaa; nimittäin tästä päivän evankeliumista. Siinä puhutaan pahojen henkien
ulos ajamisesta ja siitä kuinka sitä tehtiin Jeesuksen aikana ja Jeesuksen
nimeen. Teksti voi herättää tänäkin päivänä kysymyksiä ja ainakin yhden varsin
suuren kysymyksen: ”Mikä loppujen lopuksi on aitoa?” Nimittäin Jeesuksen sanat
”Joka ei ole meitä vastaan on meidän puolellamme” herättävät vielä isomman
kysymyksen. Ne herättävät kysymyksen aitoudesta, siitä mikä on oikeaa Jeesuksen
nimissä toimimista ja mikä ei. Nyt lähestymmekin tuota päivän otsikkoa joka oli
kysymys kahdenlaisesta kylvöstä, puhe jossa aitouden kysymys nousee myös esiin.
Kysymykseen aitoudesta voisimme vastata hyvin
yksinkertaisesti jos vain haluaisimme. Missä Jeesus kohdataan ja missä hänen
nimissään tehdään hyviä tekoja, siellä on aitoutta ja sitä voi olla
seurakunnassa ja kirkossa. Kieltämättä nykyään, kun ymmärrämme miten ihmismieli
toimii ja millaisten asioiden summa se on, voi olla hyvin vaikeaa perustella
pahojen henkien olemassaoloa. Mitä Jeesuksen aikana tapahtui, sitä emme oikein
tiedä. Eri aikakausien ihmiset ajattelevat eri kaavojen mukaisesti, mutta
jotain yhteistä kuitenkin voidaan löytää. Hetkellä jolloin jostain vapaudutaan,
suuri sillä hetkellä tapahtuu jotain todella ihmeellistä. Niin tapahtui joskus
kauan sitten ja niin tapahtuu aivan varmasti tänäänkin.
Aina Jeesuksen nimessä toimiminen ei herätä kovin paljon hyviä
tuntemuksia. Se ei ole ihme jos muistamme itse Jeesuksen ja sen miten hän toimi
ja sen miten häneen suhtauduttiin, ja mikä oli lopulta hänen kohtalonsa. Jeesus
oli siinä mielessä esimerkki laadukkaasta kohtaamisesta, että tulosta syntyi
aina ja takuuvarmasti. Hänestä joko pidettiin tai sitten hänestä ei pidetty. Hän
nimittäin oli se kylväjä josta hän myös itse puhuu. Tänään on myös liikkeellä monenlaisia kylväjiä, se on aina
pidettävä mielessä.
Mutta juuri tällä hetkellä näyttää hieman siltä, että
kaikkinainen julistaminen ja Jeesuksen nimissä tekeminen olisi vähän
väsyksissä. Kirkolla ja seurakunnilla on välillä ikään kuin parempia aikoja ja
välillä kuljetaan uuvuksissa. Erään virret sanat tulevat välillä oikein
tutuiksi: ”Ja vaikka maailmassa on kirkko vieras niin,
häväisty, haavoitettu, revitty uuvuksiin, sen pyhät vartiossa kuitenkin odottaa, yön valta milloin päättyy ja aamu aukeaa.”
Näin suuren urheilujuhlan aikana voi muistella menneitä,
menneitä tapahtumia ja menneitä kielikuvia. Nykyään kuin maailma on täynnä
kelloja ja virikkeitä näyttää aika kulkevan joskus. Mutta jos menemme radion
aikauteeen niin silloin kahden, kolmen tunnin jakso saattoi tuntua vallan
pitkältä. Siinä ajassa vietiin ennen muinoin, näin kai jo voidaan sanoa, 50
kilometrin hiihto. Vanhemmat polvet, tai sanotaan ne joilla on muistikuvia
kauempaakin, muistavat miten joku pitkän matkan hiihtäjä sammui energiavarojen
loputtua tai kun oli jakanut voimansa väärin. Monesti tuossa simahtamisessa oli
myös kyse siitä, että oli käytetty vähemmän tai enemmän piristeitä. Se oli
suomalaisillekin tuttua puuhaa. Sotavuosina kaukopartiohiihtäjät saattoivat
pysyä hereillä parikin vuorokautta ihmelääke pervitiinin avulla, ja sitä
hiihtojoukkueemme käytti kymmenien vuosien ajan rohkean valmentajamme Veli
Saarisen johdolla. Pervitiinin avulla saattoi hiihtää ensimmäiset kymmenet
kilometrit todella kovaa kun kipukynnys oli häivytetty, ja silloin kehon
energiavarastot käytettiin loppuun. Todellakin se oli huumassa hiihtämistä,
muuta kun noutaja tuli niin sitten sipannut hiihtäjä vietiin leiriin,
hiihtojoukkueen tukikohtaan pulkassa vetäen ja viltteihin käärittynä. Toki
pahimpaan henkitoreeseen oli annnettu muutama mukillinen mustikkasoppaa.
Edellinen kielikuva ja näky on paljon kuvaava. Tuolla
tavalla voi käydä sanajulistajalle, yksittäiselle seurakunnalle ja joskus koko
kirkolle. Maaliin pitäisi kuitenkin päästä, perille pitäisi kuitenkin päästä.
Ja sanoman pitäisi pysyä kirkkaana mielessä. Hiihtokilpailuissa, vaikka kuvia
otetaan yleensä niistä kolmesta mitaleille päässeestä, on vain yksi voittaja.
Elämässä jota voidaan verrata entisaikojen pitkään hiihtokilpailuun jokainen
voi päästä perille, ja perille pääseminen on aina voitto. Tämä ei ole mitenkään
uusi ajatus; näin olemme vain tuoneet nykypäivään ja nykysanoin
ymmärrettävämmäksi apostoli Paavalin puheen juoksijoista toisen
Timoteus-kirjeen neljännessä luvussa:
”Olen
kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua
odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on
antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka
hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.”
Joku voisi nyt kysyä. ”Mitä te seillä oikein tarkoitatte?
Ette kai te väitä että noilla puheillanne vanhan ajan hiihtokilpailuista,
pervitiinistä ja maaliinpääsystä ihmelääke Jeesuksen avulla väitä että oikea
usko olisi jonkinlaista dopingia, suorituksen keinotekoista parantamista.”
Meillä ihmisillä jotka urheilua seuraamme, ja kyllähän
jokainen isoja kisoja tavalla tai toisella seuraa, on käsitys kielletyistä
aineista. Ja itse urheilijat joita monet jopa palvovat, he joutuvat elämään
hyvin varovaisesti ja tarkasti koska ovat itse tarkkailun alla. Nyt kun siirrämme
nämä ajatukset ja kielikuvat uskon ja kristillisen vaelluksen maailmaan, ja
muistamme mitä synti on niin kieltämättä joku voisi sanoa seuraavaakin:
”Nyt ne siellä yrittävät todistella
toisilleen että elämä on pelkkä uskon kilpajuoksu ja Jeesus on pervitiiniä.”
Niin yksittäiset sanat niin kovin helposti muistetaan ja
monesti näkee sellaista, ne kokonaan irrotetaan suuremmasta yhteydestä. Aivan lopuksi pitää todeta:
I Elämä todellakin on pitkä kilpajuoksu tai kilpahiihto;
Paavali jos olisi kirjoittanut lumisen maan edustajille olisi puhunut ehkä pitkästä
erävaelluksesta. Nimittäin Suomen seuduilla lykittiin lylyä jo Paavalin
aikoina.
II Elämässä on tärkeintä reilu kilpailu ja se, että
pääsee perille. Ja näin jokainen voi olla voittaja.
III Reilu kilpailu on lähimmäisen kunnioittamista, hänen
ainutlaatuisuutensa näkemistä ja kaikkea muuta mitä miellämme ja tiedämme
kuuluvan lähimmäisen rakastamiseen.
IV Vertauskuvallisesti Jeesus on parempaa dopingia kuin
ennen vanhaan hiihdossa käytetty pervitiini. Jos usko pysyy lujana ei
simahtamista tapahdu viimeisen peninkulman aikana.
V Kirkko elää ja pysyy voimissaan vain pitämällä
sanomansa kirkkaana. Ihmisille on annettava Jeesus ja hänen evankeliuminsa.
VI Ja lopuksi: Vanhassa on aina vara parempi ja siihen
palaaminen on aina paluuta oikeaan ja alkuperäiseen. Kirkkoa ei ole olemassa
jos sen palvelijoiden ja johtajien suuta polttavatsellaiset sanat kuin synti ja Vapahtaja. Sellainen
joukkue ja sen urheilijat, kun näin isojen kisojen aikana käytämme
urheilullisia kielikuvia, ei kyllä tuo perimmäiselle työnnantajalleen kunniaa.
Hiihtäjät sippaavat toisensa jälkeen ja kukaan ei uskalla käyttää voittoja
tuovaa ihmeainetta jota kyllä repussa olisi rajaton määrä.
Loppujen lopuksi, kun puhumme urheilukielikuvilla,
kaikkinainen uudistaminen, virsikirjan uudistaminen, raamatunkäännökset, ja
jumalanpalveluksen uudistaminen, ne ovat itse asiassa välineurheiluun verrattavissa
oleva asia ja eräänlaista, eikä edes eräänlaista, vaan jopa suoranaista väärää
kylvöä.
Tänään emme ehkä päässeet tekstin ytimeen. Varsinkin
sanat ”
Totisesti: joka antaa
teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää
palkkaansa vaille” tuntuvat vielä jäään auki. Vai
jäävätkö sittenkään? Jeesuksen ajoista olemme toki edenneet jo paljon olisiko
tänään vesimaljan antaminen toiselle aivan yhtä suuri laupeudentyö jota Jeesus
peräänkuuluttaa. Meillä ei ole täällä kotikonnuilla puutetta vedestä, mutta
paljon on meillä puutetta aidosta tunteen välittämisestä. Mutta olkoot nuo
sanat ja kaikki mitä ne herättävätkää meille kaikille yhteisenä kotiläksynä.
AMEN.