sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Juutuanvuono – Aura: Melkein selkeää. Kirkastussunnuntai — Kirkastettu Kristus. 3. vsk.

Kirkastussunnuntai
Kirkastettu  Kristus
15 julius MMVIII
Saarna Auran kirkossa

Kirkkoherra Torsti Äärelä
Melkein selkeää

Grande omelia

Evankeliumi: Luuk. 9: 28-36
Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.

Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jesuksen luota, Pietari sanoi: »Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.» Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.

Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!» Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.



Lapista ja lappilaisista on paljon kuvauksia. On kuvaus siitäkin kuinka eräs jo tuon aikakauden mittapuiden mukaan iäkäs aamelaismies oli kävelemässä taannoin kirkkoon Inarin Juutuanlahdelle. Nuorena hän oli taivaltanut matkan aina Pielpajärven vanhalle erämaakirkolle, rippikirkolleen, mutta nyt elettiin 1930-luvun alkua ja nuoremman Itkosen, kirkkoherra Tuomo Itkosen aikaa.


Miehen nimellä ei niin suurta väliä, vuosi taisi kuitenkin olla viime vuosisadan 30-lukua, niitä satumaisen kauniita ja turvallisen auringonpaahteisia kesiä ennen suurta maailmanmyrskyä jolloin kaurakin melkein kypsyi tuon pohjoisen seurakunnan toimeliaan kirkkoherran pellolla. Sanotaan että vuosi oli ehkä 1938. Mies oli kävellyt jo pitkälti toista peninkulmaa erään etelänmiehen matkassa. Eikä kolmituntisessa kirkkomatkassa ollut tuon 77-vuotiaan mielestä itään merkillistä. Vanhus oli yksikseen elelevä ja vaatimaton mies — hän oli kuin metsän pystypäinen petäjä — ylväine ryhteineen. Hän sanoi: ”Olen luterilaisessa uskossa, enkä luovu siitä niin kauan kuin henki on”. Siinä kaikessa karuudessaan oli korven miehen uskontunnustus.

Hän tapasi olla kuukausimääriä yksin, eikä sellaiselta mieheltä ole lupa odottaa ensimmäiseksi monisanaisuutta. Ehkä korven mies tajusi myös herkästi sen, että ei meidän sanoillamme aina ole katetta... Puhumme toista ja ajattelemme toista. ”Älä ole kerkeä suultasi, älköönkä sydämesi kiirehtikö lausumaan sanaa Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä; sen tähden olkoot sanasi harvat.” Tai ehkä vanhus tajusi saman asian, jonka eräs ajattelija lausui:

”Paljon sanoja ja vähän ajatuksia on aina vääjäämätön keskinkertaisuuksien tuntomerkki; mutta suurten henkien tunnusmerkkinä on lausua paljon ajatuksia harvoilla sanoilla.”

Vanhus sanoi tulleensa kirkkoon, jotta hän saisi kuulla ”Kuinka ylläinen asia on”. Lapin mies sanoo, ettei hän pelkää kuolemaa. Miksi hän pelkäisikään.

”On kaikki kirkasta ja selkeää, maa, vesi, taivas yllä jänkien.”

Kaikki päivän teksti kuvaavat suurta kokemusta, elämystä. Mooses koki elämyksen, joka kutsui hänet elämässään aivan uusille raiteille. Jeesuksen opetuslapset kokivat ihmeellisen näyn; Jeesus piti palaveria Mooseksen ja Elian kanssa. Opetuslapset ikään kuin siirtyivät hetkeksi tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen.

Vaan miksipä Jeesus otti mukaan vuorelle juuri nuo kolme apostolia, apostolien ykkösketjun? Tiedot Jeesuksen elämästä perustuvat viime kädessä Jerusalemin alkuseurakunnassa julistettuun ja talletettuun perimätietoon. Alkuseurakunnan johdossa oli kolme nuo miestä: Sepeteuksen pojat Jaakob ja Johannes sekä Pietari. Apostolien tekojen kuvauksesta voimme päätellä, että opetuslasten uskosta ylösnousseeseen Jeesukseen vastasivat ensisijassa Pietari ja Johannes. Toisen Sepeteuksen pojan, Jaakobin, merkitys ja asema käy taas ilmi siitä, että hänet mestattiin ensimmäisenä apostoleista. Ja tavatessamme saman luottokolmikon juuri jo evankeliumien kuvauksissa, voimme olla melkoisen varmoja siitä, että apostolinen todistus Jeesuksesta on alusta alkaen perustunut noiden kolmen yhteisiin kokemuksiin. He antoivat sisällön alkukristilliselle sanomalle Jeesuksesta, ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta.

Toinen evankeliumi, vanhin evankeliumi Markus, antaa lisää valoa kirkastusvuoren tapahtumiin ja tuo esiin sen tulkintamahdollisuuden, että Jeesus halusi jo ennalta valmistella luotto-opetuslapsiaan tulevaan pääsiäiseen ja ylösnousemukseensa. Markuksen mukaanhan opetuslapset puhuivat keskenään kuolleista nousemisesta, kun Matteuksen kertomuksen mukaan puheenaiheeksi tulee hetimiten kysymys Eliasta ja Messiaasta. ”He pitivät  Jeesuksen sanat mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä.” Ajatus heidän rakkaan opettajansa kuolemasta ja Jeesuksen sanat ”ennen kuin Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista” järkyttivät ja hämmensivät opetuslapsia, noita kolmea apostolia. He olivat vasta vähän aikaa sitten, Pietarin johdolla, vakuuttuneet uskovansa häneen Vapahtajana, Jumalan poikana, enemmän poliittisena Messiaana, ja juuri hetki sitten he olivat omin silmin nähneet hänet kunniassa kirkastettuna palaveeraamassa juutalaisen kansakunnan muinaisten sankarihahmojen kanssa, ja nyt hän alkoi puhua ”kuolleista nousemisesta.” Merkillisen miehen matkaan he olivat lähteneet...

Opetuslapset tuntuvat haluavan vaihtaa puheenaihetta, ja kääntää keskustelun uskomukseen siitä että profeetta Elia, elämästä hengissä selvinnyt ja taivaaseen otettu, tulisi mahdollisesti ennen Messiasta. Ajatus rakastetun Mestarin kuolemasta, joka luonnollisesti edeltäisi kuolleista nousemisesta oli aivan liikaa opetuslapsille.

Tuon päivän jälkeen mikään ei enää olisi kuin ennen. He tunsivat kokeneensa jotain pysähdyttävää, vaikka olivatkin vielä päästään pyörällä, eivätkä he kertoisi asiasta kenellekään vielä pitkään aikaan. Ehkä nuo kolme muistivat päivän tapahtumineen vasta pääsiäisen jälkeen.

On sanottu, että tehdään väärin jos Kirkastussunnuntain evankeliumi-teksti haluttaisiin vertauskuvallisesti rinnastaa meidän ihmisen voimakkaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Tekstin keskuksena kun olisi pelkästään kirkastettu Jeesus Kristus. Yhtä hyvin voidaan kyllä asettaa koko kappaleen tarkoitus ja asema kyseenalaiseksi, mitä sillä on tekemistä Jeesuksen evankeliumin ja työn kannalta. Tietämättään tuollaisen näkökulman esittäjä, sen ohella että vaatii yksinoikeutta tulkintaan, nostaa myös ihmeen kaltaisen kokemuksen todistusperusteeksi evankeliumin aitoudelle, ihmeestä ja vaikeasti, lähes mahdottomasti selitettävästä tulee todistusperuste.

Meille on siis ominaista ajatella asioita vertauskuvallisesti. Kertomus Jeesuksen kirkastumisesta ja sen näkemisestä tuo mieleen hyvin voimakkaan uskonnollisen kokemuksen, herätyksen tai kirkastumisen. Uskova ihminen voi päästä osalliseksi tietynlaisesta huippukokemuksesta tai elämyksestä. Voimallisilla kokemuksilla ja elämyksillä on vain tapana ennen pitkää haihtua. Tapahtuu paluu maan pinnalle ja arkeen vuorelta on laskeuduttava alas. Mutta se juuri voikin olla armollista ja lohduttavaa. Kokemukset, olivatpa ne aitoja tai vain mielen harhaa, jotka veivät jonkun ihmisen ylös ikään kuin muita korkeammalle, voivat olla ihmiselle hyvin vaarallisia.

Vaikka olemme tarkoituksella valmistettu sitä silmällä pitäen, että voimme vain alhaalta katsella taivaan korkeuksia, emmekä ylhäältä maailman pienuuksia, on meihin kuitenkin istutettu iankaikkisuuden kaipaus, ja iankaikkisuuden kosketuksen ja Kristuksen kirkkauden voimme tunteakin. Voimme hetken aikaa olla vuorella, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Mutta hän joka ei kykene laskeutumaan alas vuorelta, ja joka luulee katselevansa muita omista korkeuksistaan, saa päähänsä vaarallisia ajatuksia, joita hän ei aina saisi, jos hän olisi yhtä nöyrä kuin ne, jotka haluavat olla lattian tai maanpinnan tasolla.

Alussa mainitsemamme Lapin vanhus silloin takavuosina oli ehkä oivaltanut jotain, ikuisuus oli viiltänyt läpi hänen sielunsa ja hän sai kokea jatkuvaa ja ylimaallista rauhaa.

”On kaikki kirkasta ja selkeää, maa, vesi, taivas yllä jänkien.”

Hän ei leuhkinut uskonkokemuksillaan. Hengellisessä elämässä ja tietysti elämässä yleensäkin onkin syytä varoa valheellista ylisanaisuutta, myös vanhojen kuluneiden sanojen käyttöä. Olisiko myös syytä puhua ja todistaa vain siitä, joka elää meille itsellemme. Niin, tyhmäkin voi olla nero, jos pitää suunsa kiinni, eikö siis kuka tahansa voisi olla todellinen ajatusten Kymi jos vain hallitsee kielensä. Ja usein on niinkin, että meidän olisi parempi tehdä jotakin eikä vain olla ja puhua. AMEN.