Kirkastussunnuntai
Kirkastettu Kristus
15 julius MMVIII
Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Melkein selkeää
Grande omelia
Evankeliumi: Luuk. 9: 28-36
Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa
Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen
rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan
valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa
hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat
Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.
Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen.
Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka
olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jesuksen luota, Pietari
sanoi: »Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa:
sinulle ja Moosekselle ja Elialle.» Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.
Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset
pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni:
»Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!» Äänen vaiettua
opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta
kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.
Lapista ja lappilaisista on paljon kuvauksia. On kuvaus siitäkin kuinka eräs jo tuon aikakauden mittapuiden mukaan iäkäs aamelaismies oli kävelemässä taannoin kirkkoon Inarin Juutuanlahdelle. Nuorena hän oli taivaltanut matkan aina Pielpajärven vanhalle erämaakirkolle, rippikirkolleen, mutta nyt elettiin 1930-luvun alkua ja nuoremman Itkosen, kirkkoherra Tuomo Itkosen aikaa.
Miehen
nimellä ei niin suurta väliä, vuosi taisi kuitenkin olla viime vuosisadan
30-lukua, niitä satumaisen kauniita ja turvallisen auringonpaahteisia kesiä
ennen suurta maailmanmyrskyä jolloin kaurakin melkein kypsyi tuon pohjoisen seurakunnan toimeliaan
kirkkoherran pellolla. Sanotaan että vuosi oli ehkä 1938. Mies oli kävellyt jo pitkälti toista peninkulmaa erään
etelänmiehen matkassa. Eikä kolmituntisessa kirkkomatkassa ollut tuon
77-vuotiaan mielestä itään merkillistä. Vanhus oli yksikseen elelevä ja
vaatimaton mies — hän oli kuin metsän pystypäinen petäjä — ylväine ryhteineen.
Hän sanoi: ”Olen luterilaisessa uskossa, enkä luovu siitä niin kauan kuin henki
on”. Siinä kaikessa karuudessaan oli korven miehen uskontunnustus.
Hän tapasi olla kuukausimääriä yksin, eikä sellaiselta mieheltä ole lupa
odottaa ensimmäiseksi monisanaisuutta. Ehkä korven mies tajusi myös herkästi
sen, että ei meidän sanoillamme aina ole katetta... Puhumme toista ja
ajattelemme toista. ”Älä ole kerkeä suultasi, älköönkä sydämesi kiirehtikö
lausumaan sanaa Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan
päällä; sen tähden olkoot sanasi harvat.” Tai ehkä vanhus tajusi saman
asian, jonka eräs ajattelija lausui:
”Paljon sanoja ja vähän ajatuksia on aina vääjäämätön keskinkertaisuuksien
tuntomerkki; mutta suurten henkien tunnusmerkkinä on lausua paljon ajatuksia
harvoilla sanoilla.”
Vanhus sanoi tulleensa kirkkoon, jotta hän saisi kuulla ”Kuinka ylläinen asia
on”. Lapin mies sanoo, ettei hän pelkää kuolemaa. Miksi hän pelkäisikään.
”On kaikki kirkasta ja selkeää, maa, vesi, taivas yllä jänkien.”
Kaikki päivän teksti kuvaavat suurta kokemusta, elämystä. Mooses koki
elämyksen, joka kutsui hänet elämässään aivan uusille raiteille. Jeesuksen
opetuslapset kokivat ihmeellisen näyn; Jeesus piti palaveria Mooseksen ja Elian
kanssa. Opetuslapset ikään kuin siirtyivät hetkeksi tämänpuoleisesta
tuonpuoleiseen.
Vaan miksipä Jeesus otti mukaan vuorelle juuri nuo kolme apostolia, apostolien
ykkösketjun? Tiedot Jeesuksen elämästä perustuvat viime kädessä Jerusalemin
alkuseurakunnassa julistettuun ja talletettuun perimätietoon. Alkuseurakunnan
johdossa oli kolme nuo miestä: Sepeteuksen pojat Jaakob ja Johannes sekä
Pietari. Apostolien tekojen kuvauksesta voimme päätellä, että opetuslasten
uskosta ylösnousseeseen Jeesukseen vastasivat ensisijassa Pietari ja Johannes.
Toisen Sepeteuksen pojan, Jaakobin, merkitys ja asema käy taas ilmi siitä, että
hänet mestattiin ensimmäisenä apostoleista. Ja tavatessamme saman
luottokolmikon juuri jo evankeliumien kuvauksissa, voimme olla melkoisen
varmoja siitä, että apostolinen todistus Jeesuksesta on alusta alkaen
perustunut noiden kolmen yhteisiin kokemuksiin. He antoivat sisällön
alkukristilliselle sanomalle Jeesuksesta, ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta.
Toinen evankeliumi, vanhin evankeliumi Markus, antaa lisää valoa
kirkastusvuoren tapahtumiin ja tuo esiin sen tulkintamahdollisuuden, että
Jeesus halusi jo ennalta valmistella luotto-opetuslapsiaan tulevaan pääsiäiseen
ja ylösnousemukseensa. Markuksen mukaanhan opetuslapset puhuivat keskenään
kuolleista nousemisesta, kun Matteuksen kertomuksen mukaan puheenaiheeksi tulee
hetimiten kysymys Eliasta ja Messiaasta. ”He pitivät Jeesuksen sanat
mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä.”
Ajatus heidän rakkaan opettajansa kuolemasta ja Jeesuksen sanat ”ennen kuin
Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista” järkyttivät ja hämmensivät
opetuslapsia, noita kolmea apostolia. He olivat vasta vähän aikaa sitten,
Pietarin johdolla, vakuuttuneet uskovansa häneen Vapahtajana, Jumalan poikana,
enemmän poliittisena Messiaana, ja juuri hetki sitten he olivat omin silmin
nähneet hänet kunniassa kirkastettuna palaveeraamassa juutalaisen kansakunnan
muinaisten sankarihahmojen kanssa, ja nyt hän alkoi puhua ”kuolleista
nousemisesta.” Merkillisen miehen matkaan he olivat lähteneet...
Opetuslapset tuntuvat haluavan vaihtaa puheenaihetta, ja kääntää keskustelun
uskomukseen siitä että profeetta Elia, elämästä hengissä selvinnyt ja
taivaaseen otettu, tulisi mahdollisesti ennen Messiasta. Ajatus rakastetun
Mestarin kuolemasta, joka luonnollisesti edeltäisi kuolleista nousemisesta oli
aivan liikaa opetuslapsille.
Tuon päivän jälkeen mikään ei enää olisi kuin ennen. He tunsivat kokeneensa
jotain pysähdyttävää, vaikka olivatkin vielä päästään pyörällä, eivätkä he
kertoisi asiasta kenellekään vielä pitkään aikaan. Ehkä nuo kolme muistivat
päivän tapahtumineen vasta pääsiäisen jälkeen.
On sanottu, että tehdään väärin jos Kirkastussunnuntain evankeliumi-teksti
haluttaisiin vertauskuvallisesti rinnastaa meidän ihmisen voimakkaisiin
uskonnollisiin kokemuksiin. Tekstin keskuksena kun olisi pelkästään kirkastettu
Jeesus Kristus. Yhtä hyvin voidaan kyllä asettaa koko kappaleen tarkoitus ja
asema kyseenalaiseksi, mitä sillä on tekemistä Jeesuksen evankeliumin ja työn
kannalta. Tietämättään tuollaisen näkökulman esittäjä, sen ohella että vaatii
yksinoikeutta tulkintaan, nostaa myös ihmeen kaltaisen kokemuksen
todistusperusteeksi evankeliumin aitoudelle, ihmeestä ja vaikeasti, lähes
mahdottomasti selitettävästä tulee todistusperuste.
Meille on siis ominaista ajatella asioita vertauskuvallisesti. Kertomus
Jeesuksen kirkastumisesta ja sen näkemisestä tuo mieleen hyvin voimakkaan
uskonnollisen kokemuksen, herätyksen tai kirkastumisen. Uskova ihminen voi
päästä osalliseksi tietynlaisesta huippukokemuksesta tai elämyksestä.
Voimallisilla kokemuksilla ja elämyksillä on vain tapana ennen pitkää haihtua.
Tapahtuu paluu maan pinnalle ja arkeen vuorelta on laskeuduttava alas. Mutta se
juuri voikin olla armollista ja lohduttavaa. Kokemukset, olivatpa ne aitoja tai
vain mielen harhaa, jotka veivät jonkun ihmisen ylös ikään kuin muita
korkeammalle, voivat olla ihmiselle hyvin vaarallisia.
Vaikka olemme tarkoituksella valmistettu sitä silmällä pitäen, että voimme vain
alhaalta katsella taivaan korkeuksia, emmekä ylhäältä maailman pienuuksia, on
meihin kuitenkin istutettu iankaikkisuuden kaipaus, ja iankaikkisuuden
kosketuksen ja Kristuksen kirkkauden voimme tunteakin. Voimme hetken aikaa olla
vuorella, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Mutta hän joka ei kykene
laskeutumaan alas vuorelta, ja joka luulee katselevansa muita omista
korkeuksistaan, saa päähänsä vaarallisia ajatuksia, joita hän ei aina saisi,
jos hän olisi yhtä nöyrä kuin ne, jotka haluavat olla lattian tai maanpinnan
tasolla.
Alussa mainitsemamme Lapin vanhus silloin takavuosina oli ehkä oivaltanut
jotain, ikuisuus oli viiltänyt läpi hänen sielunsa ja hän sai kokea jatkuvaa ja
ylimaallista rauhaa.
”On kaikki kirkasta ja selkeää, maa, vesi, taivas yllä jänkien.”
Hän ei leuhkinut uskonkokemuksillaan. Hengellisessä elämässä ja tietysti elämässä yleensäkin onkin syytä varoa
valheellista ylisanaisuutta, myös vanhojen kuluneiden sanojen käyttöä. Olisiko
myös syytä puhua ja todistaa vain siitä, joka elää meille itsellemme. Niin,
tyhmäkin voi olla nero, jos pitää suunsa kiinni, eikö siis kuka tahansa voisi
olla todellinen ajatusten Kymi jos vain hallitsee kielensä. Ja usein on
niinkin, että meidän olisi parempi tehdä jotakin eikä vain olla ja puhua.
AMEN.
Alkuperä taattu ja kontrolloitu. Torsten Sandbergin uusia saarnoja alkaen 12 shell MMXIII-vuonna.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2018
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
Kadonnutta saarnaa etsimässä — 2. sunnuntai loppiaisesta . 14 jan MMXVIII
2. sunnuntai loppiaisesta
Jeesus ilmaisee Jumalallisen voimansa
14 jan MMXVIII
Saarna Auran srk-talolla
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Kadonnutta saarnaa etsimässä
Grande Omelia Omelia
Evankeliumi
Luuk. 4: 16–21
Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.
Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
I Ylen ykkösen äärellä
Radiossa on kuunneltu jokaisena arki-iltana jo vuoden ajan ranskalaisen Marcel Proustin massiiivsta romaani-sarjaa ”Kadonnutta aikaa etsimässä.” Pohjimmiltaan kirja on venytettyä jaarittelua jota myös hienosti tajunnanvirraksi kutsutaan. No suomalaisillakin on Kalle Päätalo joka kyllä vetää Proustille vertoja. Kirjassa on muuan Herra Swan joka pohtii usean sadan sivuna verran sitä onko hänen Odettensa ollut hänelle uskoton pääsemättä juuri puusta pitkään. Tuosta suuren ja paljon luetun kirjan nimestä otamme ensimmäisen kirjaimen päivän saarnaamme otsikkoon joka on nimeltään ”Kadonnutta saarnaa etsimässä.” Kyse ei ole papista joka on hukannut paperinsa tai ei löydä fläppärinsä uumenista tiedostoa, vaan aivan jostain muuta.
II Katsaus vuoteen 2006
Kun edellisen kerran tarkastelimme tätä evankeliumi-tekstiä vuonna 2006 tammikuun viidestoista päivä luimme varsinaisen tekstin lisäksi varsin pian saarnan alkuun vielä Luukkaan evankeliumin neljännen luvun jakeen 22. Lähdimme silloin enemmän liikkeelle tuon jakeen toisesta puoliskosta, sanoista: ”Kuitenkin he sanoivat: ”Eikö tuo ole Joosefin poika?” Luukas neljä kaksikymmentäkaksi ensimmäinen puolisko lukee meille kuitenkin näin: ”Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti.” Nimittäin nyt kun meillä on nimi saarnalle, niin meillä on sille tavallaan myös aihe. Mitähän olivat sitten ne ihmeelliset armon sanat jotka hänen huuliltaan silloin Nasaretin synagoogassa lähtivät? Voisikohan tuota saarnaa sitten löytää mistään?
III Mistä Jeesus suuttui?
Jeesuksesta löydämme varsin temperamenttisenkin piirteen, seikan johon tässä kohden pitää palata. Näyttää nimittäin siltä että hän menettää malttinsa. Nuo sanat "Eikö tuo ole Joosefin poika?” saavat Jeesuksen suorastaan hermostumaan. Siinä hän varmaan näyttää meille jotain peri-inhimillistä. Hän löytää kotikaupungistaan enemmän ihmisperäistä tapoihin ja asenteisiin katsomista kuin oikeata uskoa. Menettikö Jeesus malttinsa sen takia että häntä sanottiin Joosefin pojaksi? Jos joku kuvitteli näinä ohitse kiitävinä sekunteina nyt sitä että olisimme keksineet jotain uutta ja ainutlaatuista erehtyy. Siinä maailmankolkassa jossa asioista tehdään tulkintoja hieman rankemmankin huumorin säväyttämä on tämä asia jo kauan sitten ilmaistu tähän tapaan: ”No siitähän se Jeesus hermostu ko net sano sitä Joosefin pojaksi, ilimiselevää Jumalan poikaa…” No, ehkä asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen.
IV Kadonnut saarna
Siitä emme todellakaan pääse yli emmekä ympäri etteikö juuri tuo Jeesuksen kimmastuminen ja paikallisen kirkkokansan, synagooga-palvelukseen osallistuneen väen suuttuminen vie tämän kappaleen tulkintaa ja siitä vuosisatojen aikana syntyneiden saarnojen sisältöä yhteen suuntaan. Harvemmin käydään pohtimaan sitä mitä nuo armon sanat olivat? Emme varmasti voi lähestyä Jeesuksen saarnaa samalla tavalla kuin meillä monesti yksioikoisesti tehdään. Jeesus käyttää tekstejä varsin vapaasti ja usein hän keksii ne itse. Tai sanotaanko paremmin että hänellä on joku ajatus ja sitten hän keksii sopivan tekstin johon viittaa. Taustalla on tietysti aina joku lähtökohta kuten Jumalan valtakunta, Jumalan kaikkialle ennättävä anteeksianto ja se että hän viime kädessä voi toimia sellaisilla keinoilla jotka loukkaavat perinteisiin kaavoihin kangistuneita ihmisiä, ja sitten myös se että Herra toimii sellaisten henkilöiden kautta jotka eivät ole kovin hyväksyttyjä. Tästähän meille ovat parhaan esimerkkinä kertomukset, pitkät vertaukset kahdesta veljestä ja laupiaasta samarialaisesta. Niin, kaksi veljestä… Kyse on ns. tuhlaajapoika-vertauksesta jossa sen toinen veli on aina jäänyt taka-alalle. Tähänkin kohtaan voisimme tuolla juuri äsken kuvatulla vähän vähemmän käytetyllä huumorilla sanoa, että ”No sehän kerto siellä siellä synagoogassa net vertaukset siitä tuhulaaja-pojasta ja hyvästä samarialaisesta ja Luukas päätti sitte juonenkerronnallisista syistä tuua net esille vähän myöhemmin, tarina kannalta paremmissa kohissa.” Saattaa se kyllä näin ollakin, ja tuo käy meille tässä vaiheessa ihan hyvästä tulkinnasta. Jos joskus kohtaamme Mestarin silmästä silmään, sitten voimme kysyä: ”Mitä sie siellä Nasaretin synagoogassa oikein sillon kerran sanoit ko net ei tykänny ja alako ylenkattomhan sinua?”
Mutta ei niin paljon hauskaa ettei totta toinen puoli. Tuolle äsköiselle sanajuoksulle löydämme kyllä tukea jos olemme hieman kärsivällisiä ja luemme tekstiä muutaman jakeen eteenpäin. Itse asiassa noista sanoista jotka Luukas nostaa keskiöön löydämme sen ajatuksen joka on keskeinen siinä vertauksessa jonka tunnemme nimellä ”Laupias samarialainen.” Jeesus sanoo:
"Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen."
Laupias samarialainen oli ainoa joka teki hyvää kaikkien muiden niin sanotun Herran kansan jalojen edustajien kävellessä ohi. Itse asiassa Jeesus tulee näyttäneeksi meille sen miten Herra lopulta toimii. Jumala toimii arvaamattomalla tavalla, hän laittaa sanat vastahakoisen ja häneen joskus nurjastikin suhtautuvan sananpalvelijan huulille ja vaatii toimimaan. Itseään hurskaina pitävät hän nolaa ja antaa oikeuden virrata.
V Lopetus
Kaksitoista vuotta sitten Helsingin Sanomien mahtimies, viimeinen Erkko tuli käyttäneeksi käsitettä kalvinisti puhuessaan eräästä henkilöstä. Kalvinistithan ovat Martti Lutherin ja kumppaneiden alkuunsaattaman reformaation, uskonpuhdistuksen, perillisiä yhdessä uomassa. Erkko tarrautui tuossa yhteydessä karikatyyriin, korostettuun luonnekuvaukseen, kalvinisiten ilottumuudesta, kaavamaisuudesta ja huumorintajuttomuudesta. Kyse on siis vain yhdessä käsityksessä joka ei tee missään tapauksessa oikeutta hurskaalle kalvinistille. Samaa ilottomuutta kaavamaisuutta ja huumorintajuttomuutta löydämme luterilaisistakin ja kaikista muistakin uskonnon harjoittajista.
Ennen kaikkea Jeesuksen kadonnut ja ehkä jopa löydetty saarna oli varmasti myös piikki vääränlaista omahyväisyyttä kohtaan. Sellainen omahyväisyys asuu myös meidän keskuudessamme. Sanotaan että ihminen, kun häntä katsotaan ihmisenä, on aivoiltaan, vaistoiltaan ja vieteiltään aivan sama kuin 10000 vuotta sitten vaikka hänellä on hallussaan millaisia älylaitteita tahansa. Mutta ennen kaikkea olemme samalla tasolla kuin evankeliumien kuvaamat fariseukset ja heille uskolliset Jeesuksen aikalaiset olivat. Hengellisestä sokeudesta kuullessamme olemme vaarassa ajatella, että kyllä meidän uskonnollinen arvostelukykymme on valistuneempi, ja että Jeesus ilman muuta tulee keskuudessamme Kristuksena ja Vapahtajan vastaanotetuksi. Tällaiseen ei meillä ole mitään syytä. Jeesuksen Kristuksen olemus ja sanat käyvät meidän kaikkien ylitse... Meidänkin on pakko yhä uudelleen ajatella hänen sanojaan, ja ainahan häneen pahennutaan, kun hän särkee meidänkin uskonnollista ajatteluamme ja käyttäytymistä ohjaavat kaavat, yleensäkin ajatteluamme ja käyttäytymistä ohjaavat tavat ja asenteet. Niiden on väistyttävä enne kuin voimme ottaa vastaa Jeesuksen vapauttavat sanat ja väitteen siiä että hän on elänyt ja kuollut puolestamme. AMEN.
Vuoden 2006 samasta tekstistä tehdyn saarnan pääset lukemaan tästä linkistä:
http://paraleipomenoon.blogspot.fi/2013/10/nasaretilaisten-synti-ja-kiinalainen.html
Jeesus ilmaisee Jumalallisen voimansa
14 jan MMXVIII
Saarna Auran srk-talolla
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Kadonnutta saarnaa etsimässä
Grande Omelia Omelia
Evankeliumi
Luuk. 4: 16–21
Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.
Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
I Ylen ykkösen äärellä
Radiossa on kuunneltu jokaisena arki-iltana jo vuoden ajan ranskalaisen Marcel Proustin massiiivsta romaani-sarjaa ”Kadonnutta aikaa etsimässä.” Pohjimmiltaan kirja on venytettyä jaarittelua jota myös hienosti tajunnanvirraksi kutsutaan. No suomalaisillakin on Kalle Päätalo joka kyllä vetää Proustille vertoja. Kirjassa on muuan Herra Swan joka pohtii usean sadan sivuna verran sitä onko hänen Odettensa ollut hänelle uskoton pääsemättä juuri puusta pitkään. Tuosta suuren ja paljon luetun kirjan nimestä otamme ensimmäisen kirjaimen päivän saarnaamme otsikkoon joka on nimeltään ”Kadonnutta saarnaa etsimässä.” Kyse ei ole papista joka on hukannut paperinsa tai ei löydä fläppärinsä uumenista tiedostoa, vaan aivan jostain muuta.
II Katsaus vuoteen 2006
Kun edellisen kerran tarkastelimme tätä evankeliumi-tekstiä vuonna 2006 tammikuun viidestoista päivä luimme varsinaisen tekstin lisäksi varsin pian saarnan alkuun vielä Luukkaan evankeliumin neljännen luvun jakeen 22. Lähdimme silloin enemmän liikkeelle tuon jakeen toisesta puoliskosta, sanoista: ”Kuitenkin he sanoivat: ”Eikö tuo ole Joosefin poika?” Luukas neljä kaksikymmentäkaksi ensimmäinen puolisko lukee meille kuitenkin näin: ”Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti.” Nimittäin nyt kun meillä on nimi saarnalle, niin meillä on sille tavallaan myös aihe. Mitähän olivat sitten ne ihmeelliset armon sanat jotka hänen huuliltaan silloin Nasaretin synagoogassa lähtivät? Voisikohan tuota saarnaa sitten löytää mistään?
III Mistä Jeesus suuttui?
Jeesuksesta löydämme varsin temperamenttisenkin piirteen, seikan johon tässä kohden pitää palata. Näyttää nimittäin siltä että hän menettää malttinsa. Nuo sanat "Eikö tuo ole Joosefin poika?” saavat Jeesuksen suorastaan hermostumaan. Siinä hän varmaan näyttää meille jotain peri-inhimillistä. Hän löytää kotikaupungistaan enemmän ihmisperäistä tapoihin ja asenteisiin katsomista kuin oikeata uskoa. Menettikö Jeesus malttinsa sen takia että häntä sanottiin Joosefin pojaksi? Jos joku kuvitteli näinä ohitse kiitävinä sekunteina nyt sitä että olisimme keksineet jotain uutta ja ainutlaatuista erehtyy. Siinä maailmankolkassa jossa asioista tehdään tulkintoja hieman rankemmankin huumorin säväyttämä on tämä asia jo kauan sitten ilmaistu tähän tapaan: ”No siitähän se Jeesus hermostu ko net sano sitä Joosefin pojaksi, ilimiselevää Jumalan poikaa…” No, ehkä asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen.
IV Kadonnut saarna
Siitä emme todellakaan pääse yli emmekä ympäri etteikö juuri tuo Jeesuksen kimmastuminen ja paikallisen kirkkokansan, synagooga-palvelukseen osallistuneen väen suuttuminen vie tämän kappaleen tulkintaa ja siitä vuosisatojen aikana syntyneiden saarnojen sisältöä yhteen suuntaan. Harvemmin käydään pohtimaan sitä mitä nuo armon sanat olivat? Emme varmasti voi lähestyä Jeesuksen saarnaa samalla tavalla kuin meillä monesti yksioikoisesti tehdään. Jeesus käyttää tekstejä varsin vapaasti ja usein hän keksii ne itse. Tai sanotaanko paremmin että hänellä on joku ajatus ja sitten hän keksii sopivan tekstin johon viittaa. Taustalla on tietysti aina joku lähtökohta kuten Jumalan valtakunta, Jumalan kaikkialle ennättävä anteeksianto ja se että hän viime kädessä voi toimia sellaisilla keinoilla jotka loukkaavat perinteisiin kaavoihin kangistuneita ihmisiä, ja sitten myös se että Herra toimii sellaisten henkilöiden kautta jotka eivät ole kovin hyväksyttyjä. Tästähän meille ovat parhaan esimerkkinä kertomukset, pitkät vertaukset kahdesta veljestä ja laupiaasta samarialaisesta. Niin, kaksi veljestä… Kyse on ns. tuhlaajapoika-vertauksesta jossa sen toinen veli on aina jäänyt taka-alalle. Tähänkin kohtaan voisimme tuolla juuri äsken kuvatulla vähän vähemmän käytetyllä huumorilla sanoa, että ”No sehän kerto siellä siellä synagoogassa net vertaukset siitä tuhulaaja-pojasta ja hyvästä samarialaisesta ja Luukas päätti sitte juonenkerronnallisista syistä tuua net esille vähän myöhemmin, tarina kannalta paremmissa kohissa.” Saattaa se kyllä näin ollakin, ja tuo käy meille tässä vaiheessa ihan hyvästä tulkinnasta. Jos joskus kohtaamme Mestarin silmästä silmään, sitten voimme kysyä: ”Mitä sie siellä Nasaretin synagoogassa oikein sillon kerran sanoit ko net ei tykänny ja alako ylenkattomhan sinua?”
Mutta ei niin paljon hauskaa ettei totta toinen puoli. Tuolle äsköiselle sanajuoksulle löydämme kyllä tukea jos olemme hieman kärsivällisiä ja luemme tekstiä muutaman jakeen eteenpäin. Itse asiassa noista sanoista jotka Luukas nostaa keskiöön löydämme sen ajatuksen joka on keskeinen siinä vertauksessa jonka tunnemme nimellä ”Laupias samarialainen.” Jeesus sanoo:
"Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen."
Laupias samarialainen oli ainoa joka teki hyvää kaikkien muiden niin sanotun Herran kansan jalojen edustajien kävellessä ohi. Itse asiassa Jeesus tulee näyttäneeksi meille sen miten Herra lopulta toimii. Jumala toimii arvaamattomalla tavalla, hän laittaa sanat vastahakoisen ja häneen joskus nurjastikin suhtautuvan sananpalvelijan huulille ja vaatii toimimaan. Itseään hurskaina pitävät hän nolaa ja antaa oikeuden virrata.
V Lopetus
Kaksitoista vuotta sitten Helsingin Sanomien mahtimies, viimeinen Erkko tuli käyttäneeksi käsitettä kalvinisti puhuessaan eräästä henkilöstä. Kalvinistithan ovat Martti Lutherin ja kumppaneiden alkuunsaattaman reformaation, uskonpuhdistuksen, perillisiä yhdessä uomassa. Erkko tarrautui tuossa yhteydessä karikatyyriin, korostettuun luonnekuvaukseen, kalvinisiten ilottumuudesta, kaavamaisuudesta ja huumorintajuttomuudesta. Kyse on siis vain yhdessä käsityksessä joka ei tee missään tapauksessa oikeutta hurskaalle kalvinistille. Samaa ilottomuutta kaavamaisuutta ja huumorintajuttomuutta löydämme luterilaisistakin ja kaikista muistakin uskonnon harjoittajista.
Ennen kaikkea Jeesuksen kadonnut ja ehkä jopa löydetty saarna oli varmasti myös piikki vääränlaista omahyväisyyttä kohtaan. Sellainen omahyväisyys asuu myös meidän keskuudessamme. Sanotaan että ihminen, kun häntä katsotaan ihmisenä, on aivoiltaan, vaistoiltaan ja vieteiltään aivan sama kuin 10000 vuotta sitten vaikka hänellä on hallussaan millaisia älylaitteita tahansa. Mutta ennen kaikkea olemme samalla tasolla kuin evankeliumien kuvaamat fariseukset ja heille uskolliset Jeesuksen aikalaiset olivat. Hengellisestä sokeudesta kuullessamme olemme vaarassa ajatella, että kyllä meidän uskonnollinen arvostelukykymme on valistuneempi, ja että Jeesus ilman muuta tulee keskuudessamme Kristuksena ja Vapahtajan vastaanotetuksi. Tällaiseen ei meillä ole mitään syytä. Jeesuksen Kristuksen olemus ja sanat käyvät meidän kaikkien ylitse... Meidänkin on pakko yhä uudelleen ajatella hänen sanojaan, ja ainahan häneen pahennutaan, kun hän särkee meidänkin uskonnollista ajatteluamme ja käyttäytymistä ohjaavat kaavat, yleensäkin ajatteluamme ja käyttäytymistä ohjaavat tavat ja asenteet. Niiden on väistyttävä enne kuin voimme ottaa vastaa Jeesuksen vapauttavat sanat ja väitteen siiä että hän on elänyt ja kuollut puolestamme. AMEN.
Vuoden 2006 samasta tekstistä tehdyn saarnan pääset lukemaan tästä linkistä:
http://paraleipomenoon.blogspot.fi/2013/10/nasaretilaisten-synti-ja-kiinalainen.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)