sunnuntai 25. elokuuta 2013

Saarna 14. sunnuntai helluntaista. 24 augustus MMXIII. "Tuskin."


Saarna Auran kirkossa 25 aug MMXIII
14. Sunnuntai helluntaista. 1. vuosikerta.
"Tuskin." 
Lähimmäinen 
Omelia D.O.C.G
 
Epistolateksti 
1. Joh. 4: 7-12
Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Evankeliumi
Luuk. 10: 25-37
Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.» Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?» Jeesus vastasi hänelle näin: »Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.»


Aloitus
Jo hyvään ikään ehtineet teologipolvet muistavat yhden rakkaan opettajansa Helsingin Yliopistosta, nimittäin Raija Sollamon. Hän oli omalla alallaan johtavia raamatuntutkijoita ja ensimmäinen teologisen alan naisprofessori meillä Suomessa. Ja joidenkin nykyään pappeina toimivien pääaineen tutkielmien sivumarginaalista löytyy eräs tietty lyijykynällä tehty huomautus. Tuo huomautus on hyvin lyhyt. Se sisältää vain yhden sanan joka koruttomuudessaan, vaan ei lohduttomuudessaan, toteaa vain ”tuskin.” Joku kun aina säännöllisin väliajoin sattui luulottelemaan omaa, joskus varsin pientäkin, tutkimuskohdettaan ”yhdeksi raamatun tutkituimmaksi kohdaksi.”

Tänään edessämme on jälleen tuttu näky. Vanhemmille polville näky on tuttu jo pyhäkoulun ajoilta ja kansakoulun uskonnonhistorian tunnilta, nuoremmat sukupolvet muistavat Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta viimeistään rippikoulusta. Nykyään puhutaan, kiitos viime vuosisatojen raamatuntutkimuksen, Jeesuksen toisesta päävertauksesta. Ja se toinenhan on kertomus tuhlaajapojasta.

Kertomus Laupiaasta samarialaisesta ei sinänsä ole yksi tutkituimmista kohdista raamatussamme, mutta jos katsomme asiaa toisesta näkökulmasta, niin se varmasti on yksi tutkistelluimmista ja yksi eniten tulkituimmista raamatunkohdista. Siitä on saarnattu vuodesta toiseen; jokainen sanapalvelija joutuu viettämään laupiaan samarialaisen kanssa paljon aikaa, ja joskus se voi olla varsin tuskastuttavaakin.

Varsin tuskaista on pitää kädessään tulostetta Martti Lutherin saarnasta, tai niin sanotusta saarnasta, joka käsittelee tätä vertauspuhetta. Nyt se on helppoa. Kaikki mahtuu pieneen tilaan. Nimittäin koko Martti Lutherin tuotanto, kaikki hänen kirjoituksensa ja paljon muuta joista voidaan sanoa ”Kirkon aarteet.” Martin saarna Laupiaasta Samarialaisesta on paperille tulostettuna 14 sivua. Sitä voi kyllä kiertää kuin se kuuluisa kissa sitä kuumaa puuroa. Lopulta voidaan sanoa jos joku väittää että juuri tuo nippu paperia ”on yksi luetuimmista saarnoista koko luterilaisessa kirkossa” että ”tuskin.” Jos Martin saarnan mielii lukea niin parasta nousta aikaisin ylös ja lukea ase levännein aivoin.

Martin aloituksesta Luukkaasen
Aivan saarnansa alussa Martti sanoo nämä sanat: ”Tässä evankeliumissa on kolme tärkeätä kohtaa. Ensimmäinen on se, että Herra ylistää ilmi tuodun ja julistetun evankeliumin aikaa, jota täydellä syyllä nimitetään armon ajaksi. Toiseksi hän opettaan, mitkä ovat oikeita Jumalan käskyn mukaisia hyviä tekoja, osoittaen sen ihanalla esikuvalla eli kertomuksella samarialaisesta ja haavoittuneesta. Sen ohessa hän myöskin esittää ihana maalauksen tavoin kolmannen kohdan: Kristuksen valtakunnan kuvan, toisin sanoen, armon kuvan, joka ilmoittaa evankeliumin saarnan.”

Meidän on nyt pysähdyttäviä noihin sanoihin jotka puhuvat ihanasta maalauksesta. Kun kerran toimme esille erään raamatuntutkijan ja raamatuntutkimuksen yleensäkin niin pysähdymme aivan aluksi tähän. Pohdimme tätä Jeesuksen päävertausta yleensä ja sitä kautta myös näemme evankeliumin ylöskirjaajan eli lääkäri Luukkaan.
 
Toteamme aivan aluksi mitä uudenaikainen raamatuntutkimus on tuonut tullessaan. Se on osoittanut meille monia asioita ja aivan kaikkea ei ole vielä sanottukaan. Mutta Luukkaaseen… Luukas esittää evankeliumissaan kaksi vertauspuhetta joita todellakin tänä päivänä pidetään Jeesuksen päävertauksina. Tämä on helppo hyväksyä. Laupias samarialainen vetää yhteen sen mitä käsitämme Jeesuksen opettaneen lähimmäisen rakkaudesta ja Tuhlaajapoika on sitten kuvaus armollisesta Jumalasta. Sitten on kirjoitettu ja esitetty että nuo vertaukset eivät ole aitoja Jeesuksen historiallisia puheita. Ne esiintyvät ainoastaan Luukkaan evankeliumissa ja se on, kriittinen raamatuntutkimus kun on melkoista oikeuskäsittelyä rannattomien perusteluineen, varsin raskauttava perustelu sille, että Luukas on ne itse sepittänyt hyvässä uskossaan.

Kaiken tämän jälkeen meidän ei pidä pelästyä. Raamatun arvovaltaa ei suinkaan viedä pois vaan jos oivallamme ja haluamme oivaltaa. Sehän vain nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin ja jopa nykyajan ihmiselle ymmärrettävällä tavalla. Luterilaiset nimittäin pitävät raamattua kaiken ohjeena ja jos ei nyt lain yläpuolella, niin se tulisi olla kaiken toimintamme lähtökohta, tietenkin esivaltaa kunnioittaen. Esivaltaa jonka toiminnan voi kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi silloin kun kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat todella vaikeuksissa.

Voimme kysyä mitä tapahtui? Eikö Jeesus sitten itse ehtinyt sanoa kaikkea tarpeellista vaan tarvittiin Luukas? Varmasti tarvittiin! Jos sanomme että juuri noiden kahden Jeesuksen päävertauksen sanomassa kohtaamme ylösnousseen Kristuksen todistuksen elävän Jumalan pojan ja kaikki ne vaatimukset jotka meille asetetaan. Ja jos vielä puhumme sanainspiraatiosta, yksinkertaisesti sanoen siitä kuinka Jumalan Henki puhuu ihmisille, niin emme löydä mitään moitittavaa. Emme todellakaan voi kirjoittaa näiden väitteiden oheen sanaa ”tuskin.” Että loppujen lopuksi se ei olekaan Luukas vaan itse Kristus joka maalaa aivan uusia maalauksia Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja välikappaleena on vain yksi evankeliumin kirjoittaja. Laupiaan samarialaisen sanomassa on jotain sellaista jonka oheen kukaan ei voi kirjoittaa ”tuskin.” Ei sitä tehnyt Marttikaan eikä sitä voi tehdä kukaan muukaan.

Ja jos haluamme sanoa asian vielä nykyaikaisemmin ja hieman oikeustermejä mutkat suoraksi vetäen, niin tässä Luukkaan toiminnassa meillä on ennakkotapaus kun lähdemme tulkitsemaan Raamatun sanaa siten että tämän päivän ihmiset voivat ymmärtää. Lakeja kun tulkitaan aina aluksi luutuneella tavalla ja vähitellen ajan vaatimukset luovat paineita muuttaa niitä. Lopulta joku nerokas lakimies, monesti asianajaja, saa muutettua tulkintaa ja jostain asiasta tulee ennakkotapaus. Aivan samalla tavalla muuttuvat meidän omat luutuneet käsityksemmekin. Tarvitaan jotain omakohtaista ja jopa järisyttävää omassa elämässämme ennen kuin olemme valmiita siihen että voisimme katsoa asioita toisesta näkökulmasta, ja jopa elää armollisemmin itseämme ja toisiamme kohtaan. Moni taannoisten ja meidän aikakautta lähellä oleva pappikin joutui pyörtämään käsityksensä vaikkapa avioerosta ja eronneiden vihkimisestä kun asia tuli todeksi hänen oman tyttärensä tai poikansa kohdalla. Tämäkin on totta eikä tämän väitteen oheen voida kirjoittaa sanaa ”tuskin.”

Jatkokysymyksiä
Kaiken tämän jälkeen meillä on kuitenkin monia kysymyksiä. Kaikista päällimmäisenä tietenkin se että kuka on lähimmäinen? Sitten voidaan kysyä sitä mitä meidän pitäisi tehdä? Näihin kysymyksiin on vastattu monta kertaa ja niiden äärellä kukaan ei keksi mitään uutta auringon alla. Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä ja jos halutaan olla kovin luontotietoisia niin koko luomakunta on tavallaan lähimmäisemme. Ja kysymykseen ”mitä meidän tulisi tehdä” voidaan edelleenkin vastata tuon Martin maalaus-rinnastuksen innoittamana: ”Katso sitä kuvaa ja tee sinäkin samoin?”

Mutta miten? Laupiaan samarialaisen äärellä asioita on haluttu tulkita aina vertauskuvallisesti ja asioille on haluttu nähdä yhteyksiä. Parempi sekin kuin ei mitään mutta ennen kaikkea tämä maalaus ja näky osoittaa meille kykenemättömyytemme mihinkään hyvään ilman Jumalaa ja hänen armoaan. Tämä ei ainakaan ole kulunut väite ja sen oheen emme todellakaan kirjoita tuota sanaa joka siis kuuluu ”tuskin.” Kokonaisuudessaan tuon kuvan ryövärit ovat niitä voimia jotka riistävät ja raastavat pientä ihmistä, maailmantuska ja huoli toimeentulosta, masennus ja ahdistus jota hengellisyyden puute monesti tuo tullessaan ja paljon muuta. Ne lyövät ihmisen haavoille ja rikki.

Että Luukkaan evankeliumissa hyväntekijänä on Jeesuksen kansan halveksima epäpuhdas ja vääräuskoinen samarialainen on tietysti ollut omiaan luomaan vääriä ja haitallisiakin ajatuksenjuoksuja. Tämän kertomuksen avulla voidaan leimata ja alistaa ja itse nousta tekopyhien joukkoon. Ja me olemme aina oman aikamme vankeja. Jos sanomme että Martti, tuo mies jolle kahvi olisi ollut ”turkkilaisten tököttiä, ei olisi voinut todellakaan puhua ”Laupiaasta turkkilaisesta.” Ja jos joku puhuisi, toki on puhuttukin, laupiaasta somalialaisesta, niin koventuneiden asenteiden ja aatteiden Suomessa ei sitä moni kovin ymmärtäväisesti kuuntelisi; ei ainakaan jos ei kuulisi kunnollisia perusteluja asialle.

Luukkaan sanoissa, oikeassa ylösnousseen Kristuksen todistuksessa, on myös vankka sanoma siitä että hänen evankeliuminsa kuuluu kaikille. ”Minä olen kuollut maailman tähden ja Isä on minut herättänyt kuolleista todistukseksi kaikille.” Ja sitten emme pääse pakoon niitä sanoja jotka suuri sanapalvelijansa ja Jumalan sanan hoitaja Martti päätti pitkä neljätoistasivuisen saarnakäsikirjoituksensa. Niissä emme kohtaa itseriittoista ihmistä joka kykenee kaikkeen. Niissä kohtaamme nöyrän sananpalvelijan joka oli etsinyt armollista Jumalaa ja sen ehkä löytänytkin. ”Suokoon Jumala, että osaisimme oikein käyttää ja arvostaa sen, mitä Kristukselta olemme saaneet.” Jälleen sanoja joiden oheen emme todellakaan voi kirjoittaa sanaa ”tuskin.” AMEN.