14. Sunnuntai helluntaista. 1. vuosikerta.
"Tuskin."
Lähimmäinen
Omelia D.O.C.G
Epistolateksti
1. Joh. 4: 7-12
Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen,
joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut
tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi
meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille
elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä,
että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa
toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme
toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä
päämääränsä.
Evankeliumi
Luuk. 10: 25-37
Muuan lainopettaja
halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää
tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä
laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa,
Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko
ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein
vastasit. Tee näin, niin saat elää.» Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti
lakia, ja jatkoi: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?» Jeesus vastasi hänelle
näin: »Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti
hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille.
Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä
sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin
teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni
ohi. Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle
ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän
haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa
selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän
otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida
häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’
Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen
lähimmäinen?»Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus
sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.»
Aloitus
Jo hyvään ikään ehtineet teologipolvet muistavat yhden rakkaan
opettajansa Helsingin Yliopistosta, nimittäin Raija Sollamon. Hän oli omalla
alallaan johtavia raamatuntutkijoita ja ensimmäinen teologisen alan
naisprofessori meillä Suomessa. Ja joidenkin nykyään pappeina toimivien
pääaineen tutkielmien sivumarginaalista löytyy eräs tietty lyijykynällä tehty
huomautus. Tuo huomautus on hyvin lyhyt. Se sisältää vain yhden sanan joka
koruttomuudessaan, vaan ei lohduttomuudessaan, toteaa vain ”tuskin.” Joku kun
aina säännöllisin väliajoin sattui luulottelemaan omaa, joskus varsin
pientäkin, tutkimuskohdettaan ”yhdeksi raamatun tutkituimmaksi kohdaksi.”
Tänään edessämme on jälleen tuttu näky. Vanhemmille polville näky
on tuttu jo pyhäkoulun ajoilta ja kansakoulun uskonnonhistorian tunnilta,
nuoremmat sukupolvet muistavat Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta
viimeistään rippikoulusta. Nykyään puhutaan, kiitos viime vuosisatojen
raamatuntutkimuksen, Jeesuksen toisesta päävertauksesta. Ja se toinenhan on
kertomus tuhlaajapojasta.
Kertomus Laupiaasta samarialaisesta ei sinänsä ole yksi
tutkituimmista kohdista raamatussamme, mutta jos katsomme asiaa toisesta
näkökulmasta, niin se varmasti on yksi tutkistelluimmista ja yksi eniten
tulkituimmista raamatunkohdista. Siitä on saarnattu vuodesta toiseen; jokainen
sanapalvelija joutuu viettämään laupiaan samarialaisen kanssa paljon aikaa, ja
joskus se voi olla varsin tuskastuttavaakin.
Varsin tuskaista on pitää kädessään tulostetta Martti Lutherin
saarnasta, tai niin sanotusta saarnasta, joka käsittelee tätä vertauspuhetta.
Nyt se on helppoa. Kaikki mahtuu pieneen tilaan. Nimittäin koko Martti Lutherin
tuotanto, kaikki hänen kirjoituksensa ja paljon muuta joista voidaan sanoa
”Kirkon aarteet.” Martin saarna Laupiaasta Samarialaisesta on paperille
tulostettuna 14 sivua. Sitä voi kyllä kiertää kuin se kuuluisa kissa sitä
kuumaa puuroa. Lopulta voidaan sanoa jos joku väittää että juuri tuo nippu
paperia ”on yksi luetuimmista saarnoista koko luterilaisessa kirkossa” että
”tuskin.” Jos Martin saarnan mielii lukea niin parasta nousta aikaisin ylös ja
lukea ase levännein aivoin.
Martin aloituksesta Luukkaasen
Aivan saarnansa alussa Martti sanoo nämä sanat: ”Tässä evankeliumissa on kolme tärkeätä
kohtaa. Ensimmäinen on se, että Herra ylistää ilmi tuodun ja julistetun
evankeliumin aikaa, jota täydellä syyllä nimitetään armon ajaksi. Toiseksi hän
opettaan, mitkä ovat oikeita Jumalan käskyn mukaisia hyviä tekoja, osoittaen
sen ihanalla esikuvalla eli kertomuksella samarialaisesta ja haavoittuneesta.
Sen ohessa hän myöskin esittää ihana maalauksen tavoin kolmannen kohdan:
Kristuksen valtakunnan kuvan, toisin sanoen, armon kuvan, joka ilmoittaa
evankeliumin saarnan.”
Meidän on nyt pysähdyttäviä noihin sanoihin jotka puhuvat ihanasta
maalauksesta. Kun kerran toimme esille erään raamatuntutkijan ja
raamatuntutkimuksen yleensäkin niin pysähdymme aivan aluksi tähän. Pohdimme
tätä Jeesuksen päävertausta yleensä ja sitä kautta myös näemme evankeliumin
ylöskirjaajan eli lääkäri Luukkaan.
Toteamme aivan aluksi mitä uudenaikainen raamatuntutkimus on tuonut tullessaan. Se on osoittanut meille monia asioita ja aivan kaikkea ei ole vielä sanottukaan. Mutta Luukkaaseen… Luukas esittää evankeliumissaan kaksi vertauspuhetta joita todellakin tänä päivänä pidetään Jeesuksen päävertauksina. Tämä on helppo hyväksyä. Laupias samarialainen vetää yhteen sen mitä käsitämme Jeesuksen opettaneen lähimmäisen rakkaudesta ja Tuhlaajapoika on sitten kuvaus armollisesta Jumalasta. Sitten on kirjoitettu ja esitetty että nuo vertaukset eivät ole aitoja Jeesuksen historiallisia puheita. Ne esiintyvät ainoastaan Luukkaan evankeliumissa ja se on, kriittinen raamatuntutkimus kun on melkoista oikeuskäsittelyä rannattomien perusteluineen, varsin raskauttava perustelu sille, että Luukas on ne itse sepittänyt hyvässä uskossaan.
Kaiken tämän jälkeen meidän ei pidä pelästyä. Raamatun arvovaltaa
ei suinkaan viedä pois vaan jos oivallamme ja haluamme oivaltaa. Sehän vain
nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin ja jopa nykyajan ihmiselle ymmärrettävällä
tavalla. Luterilaiset nimittäin pitävät raamattua kaiken ohjeena ja jos ei nyt
lain yläpuolella, niin se tulisi olla kaiken toimintamme lähtökohta, tietenkin
esivaltaa kunnioittaen. Esivaltaa jonka toiminnan voi kuitenkin asettaa
kyseenalaiseksi silloin kun kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat
todella vaikeuksissa.
Voimme kysyä mitä tapahtui? Eikö Jeesus sitten itse ehtinyt sanoa
kaikkea tarpeellista vaan tarvittiin Luukas? Varmasti tarvittiin! Jos sanomme
että juuri noiden kahden Jeesuksen päävertauksen sanomassa kohtaamme
ylösnousseen Kristuksen todistuksen elävän Jumalan pojan ja kaikki ne
vaatimukset jotka meille asetetaan. Ja jos vielä puhumme sanainspiraatiosta, yksinkertaisesti
sanoen siitä kuinka Jumalan Henki puhuu ihmisille, niin emme löydä mitään
moitittavaa. Emme todellakaan voi kirjoittaa näiden väitteiden oheen sanaa
”tuskin.” Että loppujen lopuksi se ei olekaan Luukas vaan itse Kristus joka
maalaa aivan uusia maalauksia Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja
välikappaleena on vain yksi evankeliumin kirjoittaja. Laupiaan samarialaisen
sanomassa on jotain sellaista jonka oheen kukaan ei voi kirjoittaa ”tuskin.” Ei
sitä tehnyt Marttikaan eikä sitä voi tehdä kukaan muukaan.
Ja jos haluamme sanoa asian vielä nykyaikaisemmin ja hieman
oikeustermejä mutkat suoraksi vetäen, niin tässä Luukkaan toiminnassa meillä on
ennakkotapaus kun lähdemme tulkitsemaan Raamatun sanaa siten että tämän päivän
ihmiset voivat ymmärtää. Lakeja kun tulkitaan aina aluksi luutuneella tavalla
ja vähitellen ajan vaatimukset luovat paineita muuttaa niitä. Lopulta joku
nerokas lakimies, monesti asianajaja, saa muutettua tulkintaa ja jostain asiasta
tulee ennakkotapaus. Aivan samalla tavalla muuttuvat meidän omat luutuneet
käsityksemmekin. Tarvitaan jotain omakohtaista ja jopa järisyttävää omassa
elämässämme ennen kuin olemme valmiita siihen että voisimme katsoa asioita
toisesta näkökulmasta, ja jopa elää armollisemmin itseämme ja toisiamme
kohtaan. Moni taannoisten ja meidän aikakautta lähellä oleva pappikin joutui
pyörtämään käsityksensä vaikkapa avioerosta ja eronneiden vihkimisestä kun asia
tuli todeksi hänen oman tyttärensä tai poikansa kohdalla. Tämäkin on totta eikä
tämän väitteen oheen voida kirjoittaa sanaa ”tuskin.”
Jatkokysymyksiä
Kaiken tämän jälkeen meillä on kuitenkin monia kysymyksiä.
Kaikista päällimmäisenä tietenkin se että kuka on lähimmäinen? Sitten voidaan
kysyä sitä mitä meidän pitäisi tehdä? Näihin kysymyksiin on vastattu monta
kertaa ja niiden äärellä kukaan ei keksi mitään uutta auringon alla. Kaikki
ihmiset ovat lähimmäisiä ja jos halutaan olla kovin luontotietoisia niin koko
luomakunta on tavallaan lähimmäisemme. Ja kysymykseen ”mitä meidän tulisi
tehdä” voidaan edelleenkin vastata tuon Martin maalaus-rinnastuksen
innoittamana: ”Katso sitä kuvaa ja tee sinäkin samoin?”
Mutta miten? Laupiaan samarialaisen äärellä asioita on haluttu
tulkita aina vertauskuvallisesti ja asioille on haluttu nähdä yhteyksiä.
Parempi sekin kuin ei mitään mutta ennen kaikkea tämä maalaus ja näky osoittaa
meille kykenemättömyytemme mihinkään hyvään ilman Jumalaa ja hänen armoaan.
Tämä ei ainakaan ole kulunut väite ja sen oheen emme todellakaan kirjoita tuota
sanaa joka siis kuuluu ”tuskin.” Kokonaisuudessaan tuon kuvan ryövärit ovat
niitä voimia jotka riistävät ja raastavat pientä ihmistä, maailmantuska ja
huoli toimeentulosta, masennus ja ahdistus jota hengellisyyden puute monesti
tuo tullessaan ja paljon muuta. Ne lyövät ihmisen haavoille ja rikki.
Että Luukkaan evankeliumissa hyväntekijänä on Jeesuksen kansan
halveksima epäpuhdas ja vääräuskoinen samarialainen on tietysti ollut omiaan
luomaan vääriä ja haitallisiakin ajatuksenjuoksuja. Tämän kertomuksen avulla
voidaan leimata ja alistaa ja itse nousta tekopyhien joukkoon. Ja me olemme
aina oman aikamme vankeja. Jos sanomme että Martti, tuo mies jolle kahvi olisi
ollut ”turkkilaisten tököttiä, ei olisi voinut todellakaan puhua ”Laupiaasta
turkkilaisesta.” Ja jos joku puhuisi, toki on puhuttukin, laupiaasta
somalialaisesta, niin koventuneiden asenteiden ja aatteiden Suomessa ei sitä
moni kovin ymmärtäväisesti kuuntelisi; ei ainakaan jos ei kuulisi kunnollisia
perusteluja asialle.
Luukkaan sanoissa, oikeassa ylösnousseen Kristuksen todistuksessa,
on myös vankka sanoma siitä että hänen evankeliuminsa kuuluu kaikille. ”Minä
olen kuollut maailman tähden ja Isä on minut herättänyt kuolleista
todistukseksi kaikille.” Ja sitten emme pääse pakoon niitä sanoja jotka suuri
sanapalvelijansa ja Jumalan sanan hoitaja Martti päätti pitkä
neljätoistasivuisen saarnakäsikirjoituksensa. Niissä emme kohtaa itseriittoista
ihmistä joka kykenee kaikkeen. Niissä kohtaamme nöyrän sananpalvelijan joka oli
etsinyt armollista Jumalaa ja sen ehkä löytänytkin. ”Suokoon Jumala, että osaisimme oikein käyttää ja arvostaa sen, mitä
Kristukselta olemme saaneet.” Jälleen sanoja joiden oheen emme todellakaan
voi kirjoittaa sanaa ”tuskin.” AMEN.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti