Joulupäivä
Sana tuli lihaksi
24.12.2022 Saarna Auran kirkossa
Kappalanen Torsten Sandberg
Päivän evankeliumi
Johanneksen mukaan: 1:1–14
Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.
Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen,
oli tulossa maailmaan.
Maailmassa hän oli,
ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä,
mutta se ei tuntenut häntä.
Hän tuli omaan maailmaansa,
mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,
hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,
kaikille, jotka uskovat häneen.
He eivät ole syntyneet verestä,
eivät ruumiin halusta,
eivät miehen tahdosta,
vaan Jumalasta.
Sana tuli lihaksi
ja asui meidän keskellämme.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Saarna
Johdanto
Saarnan teema
Sana tuli lihaksi
ja asui meidän keskellämme.
Luterilainen paradoksi — mitä on paradoksi?
Näennäisesti järjenvastainen, luonnoton tai ristiriitainen seikka tai väite. Luterilaiset jopa katsovat että jos jonkin asian sisältö tai tarkoitus puetaan paradoksin muotoon niin se olisi ymmärrettävissä paremmin ja siihen pitää jopa uskoa koska se on järjenvastaista. Omalla tavallaan luterilaiset ovat oikeassa sillä sanoohan vanha sananlaskukin jo sen että ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli. Ja tietysti samaan syssyyn voidaan sanoa myös ettei niin järjetöntä väitettä etteikö siitä olisi totta toinen puoli.
Tilannekatsaus
Luterilaisesta tavasta elää ja puhua opista on sanottu että Sana tuli kirjaksi ja kaavoiksi. Eräs kirkkoherrakin totesi viimeisessä KOTIMAA-lehdessä että aivan erityisesti Jumalanpalveluksen viettoa jäytää pelko siitä että tehdään jotain väärin. Kaikesta on tullut kaavamaista suorittamista ja kaiken taustalla on pelko siitä että tehdään jotain väärin. Kyseinen kirkkoherra on oikeassa. Missä kaksi tai kolme jumalanpalvelukseen ryhtyvää kirkon työntekijää kohtaa siellä kaava on heidän keskellään. Vuosikymmenestä toiseen käydään vain loputonta keskustelua; virsi-rukous-teksti-puhe vain teksti-puhe-rukous-virsi ja niin edespäin.
Miks ollaan tässä tilanteessa?
Kukapa, ainakin vähän vanhempien sukupolvien edustaja ja uskontotunnilla aktiivisesti mukana ollut ei olisi joskus kuullut eräästä ihmeellisestä kirjasta nimeltä ”Pia desideria”. Sehän tunnetaan myös nimellä Kirkon uudistus. Useimpien mieliin sen olemassaolo on varmasti iskostunut lukion uskonnon oppikirjojen myötä silloin kun käsiteltiin pietismiä. Harva teologian opiskelija sitä kuitenkaan tulee nykyään edes lukeneeksi. Pieni läpyskähän se on kaikkien tenttikirjojen lomassa ja varmasti ja nopeasti sen sisältö unohtuukin. Itse asiassa kirja on todella tylsä ja unettava. Vasta viimeisen neljänneksen alussa jotain alkaa tapahtumaan. Philip Jakob Spener on kuitenkin jäänyt ikuisesti historian lehdille, eikä kuitenkaan aiheetta. Pietismistä ei voida koskaan puhua ilman häntä ja hänen hurskaita toiveitaan.
Mutta onko tarpeen puhua pietismistä? Varmaankin on! Ajassamme näet olisi tilaus lempeälle uskonnollisen ehdottomuuden vaatimuksen toteutumiselle, jopa luterilaiselle uus-herätykselle; herätykselle jossa rikottaisiin tuo todellisuus jossa sana on tullut kirjaksi.
Mutta onko kaiken tapahtuneen jälkeen enää olemassa järkevää ja tervettä pietismin muotoa? Mitä olemme nähneet… Herätys on kuivunut kasaan, herätysliikkeisiin synnytään ja niistä on tullut entistäkin kaavamaisempia… Sana on muuttunut säännöiksi ja kieltokokoelmiksi ja vaikka tuomita ei saisi niin suvaitsemattomuus on puhjennut kukkaan kaikkialla…
Voisimmeko nähdä sellaisen pietisimin muodon joka olisi älyllisesti kiehtovaa, ja joka sulkisi pois ne kielteiset ilmiöt jotka voidaan liittää jopa erään suomalaisen uuspietismin ilmiömaailmaan. Yhtälö kuulostaa aika hurjalta, kun mietimme mitä tämän uuden uusherätyksen sisältö oikein olisikaan?
Suomihan on ollut monellakin tavalla pietismin luvattu maa, siitä ovat herätysliikkeemme edelleenkin elävänä todisteena. Mutta onko herätysliike enää aito herätysliike jos siihen synnytään, ja niistä on tullut todellakin ikään kuin tarkoin rajoja vetäviä uusia heimokuntia. Vaikka uutta pietismiä ei enää syntyisikään, jää tuleville kirkkohistorioitsijoille paljon tutkittavaa: miten on selitettävissä se että Suomen kirkko pystyi pitämään sisällään ne kaikki suuntaukset niinkin pitkään?
Kirkon hengellisen elämän uudistamiseksi voisi tehdä jälleen uuden ohjelmankin, mutta mihinkään sellaiseen ei kannata ryhtyä. Sellainen olisi hankkeena aivan yhtä naurettava kuin kirkolliskokouksen aloitemyllyssä jauhaantuva konservatiivien vastaisku , tai umpikuiva piispojen mietintö samasta asiasta.
Karrikoiden evankelioimisaloitteen perusteluissa sanotaan että ”nyt riittää joogaaminen, marjanpoiminta, puunhalailu, taize-joiut ja lässytys. Kansakunta kaipaa evankeliumia”. Eräänlainen toimenpide-ehdotuskin sisältyy aloitteeseen: Pitäisi selvittää, miten evankelioimisen opettaminen liitetään läpäisyperiaatteella kirkon työntekijöiden ja luottamushenkilöiden koulutukseen.
Virallista luterilaisuutta ei ole keksitty navetassa, ei pellolla, kaikista vähiten puusepänverstaalla vaan yliopistossa. Herätys on pohjimmiltaan syntynyt ihmisten arjessa eikä se ole vaatinut aina oppineita ihmisiä. Jos jotain hengellistä ottaa syntyäkseen ja todella syntyy niin sen pitää nousta hengelliseltä ruohonjuuritasolta, tai suomalaisten keskuudesta pitää nousta uusi profeetta, tai sitten tarvitaan jopa Väinämöisen paluu. Hurskaita toiveita ei enää kannata esittää. Nyt puhutaa vain reaalibaasiksesta. Sillä tarkoitamme kirkon, tulevaisuudessa enemmänkin uskontohuoltolaitoksen, tulolähteitä, kiinteää omaisuutta ja myös kirkon demokratiaa, välillistä demokratiaa.
Yksi ja eräänlainen ratkaisu voisi olla siinä että vallitsevaan tilanteeseen havahduttaisiin ja otettaisiin asia jopa huumorin kannalta. Nimittäin vaikka Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ryhdyttäisiin aivan ohjelmallisesti käyttämään nimitystä uskontohuoltolaitos, ei se periaatteessa veisi siltä mitään arvoa. Vallitseva käytäntö vain vahvistettaisiin ja tilanne voisi olla jopa uuden kukoistuksen alku. Ihminen nimittäin kuitenkin pohjimmiltaan tarvitsee uskontoa. Mutta kysymys on siinä, millaista uskontoa suomalaiset tarvitsevat. Harva suomalainen on uskonnollisessa mielessä fundamentalisti mutta varsin moni suomalainen on fundamentalisti ajattelukuvioiltaan.
On nimittäin sanottu, että suomalaisen päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus. Tapamme uskoa aatteisiimme on ollut varsin erikoinen. Kulttuurissamme on ollut ja on jossain määrin edelleenkin tietty fundamentalistinen vivahdus. Ehkäpä juuri fundamentalistinen tekijä selittäisi suomalaisille ominaisen itsesensuuri-pyrkimyksen josta olemme päässeet jossain määrin irti vasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.
Inhimillisessä kulttuurissa vaikuttavat voimat voivat olla luovia tai tuhoavia. Vallitseva katsomus pitää aina kiinni asemistaan. Turun Akatemian vara-kansleri piispa Terserus katsoi 1661, että ylioppilas Henrik Eolenius oli noita, ja vastoin konsistorin enemmistön mielipidettä hän tuomitsi hänet kuolemaan. Eolenius oli ollut puheissaan varomaton ja oli piispan mielestä oppinut kieliä liian helposti. Konsistori ja kansleri Pietari Brahe mitätöivät tuomion. He eivät kuitenkaan katsoneet piispan menettäneen todellisuuden-tajuansa. Jos Turun piispa tänään tekisi samanlaisen teon, niin yliopiston konsistori voisi viitata oppinein sanakääntein hänen käsitystensä vanhan-aikaisuuteen.
Vaikka aina tietysti kuuluisi kiittää uutta ja omaperäistä, silti uutta näkemystä tai asennoitumisen tapaa ei suinkaan aina arvosteta. Mikä ei käy yhteen yleisesti hyväksytyn totuuden ja moraalin kanssa, voidaan tuhota keinoista välittämättä. Kaiken lisäksi Suomen kirkkoa todellakin kalvaa vakava syöpä, heikon veljen etiikka, joka antaa pahimmillaan mahdolli-suuden kaikkialle ennättävään hengelliseen terroriin jopa seurakunnissa joissa mikään herätysliike ei toimi. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä että kovin radikaalia, vaikka sen sanoma ja sisältö olisi oikein ja sisältäisi oikean vaatimuksen, ei voida sanoa ettei loukattaisi herkkätuntoisia seurakunta-laisia.
On sanottu että suomalaisille tuotiin miekan avulla uskonto ulkoa päin. Tämä ei aivan pidä paikkaansa mutta kristinusko kylläkin syrjäytti sen oman uskonnon mitä täällä oli, ja monissa tapauksissa muunkin kansallisen perinteen. Suomalainen opetettiin pitämään omaa perinnettään vääränä ja vaarallisena, kääntymään itseänsä vastaan. Kirkko teroitti 1600-luvusta lähtien puhtaan opin tärkeyttä kuvaillen helvetin kauhuja, jotka ihminen kohtaa, jos hän ei ajatuksissaan ja elämän vaelluksessaan riittävän tarkasti noudata kirkon ja kirjojen käskyjä.
Päämäärien ainutkertaiseksi tunnettu tärkeys karsii aina ajattelun vaihtoehtoja. Vaihtoehdottomuus on ikävällä tavalla iskostunut suomalaisten tietoisuuteen, ehkä jopa pysyvästi. Perinteinen suomalainen elämänmuoto takasi niukan toimeentulon; ei mukautumista uutuuksien omaksumiseen. Totuttiin katovuosien ahtaisiin portteihin ja nöyrtymiseen luonnonvoimien edessä. Moralistit, mitä suomalainen rahvas ei ollut, sekoittivat pettua leipään silloinkin kun vuoden sato olisi sallinut sen valmistamisen puhtaasta viljasta. Voi olla aivan turhaa esitellä mitään toiveita kirkon uudistamiseksi, ja jos niitä esittääkään, on todettava että ne ovat vain turhia toiveita. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Vaikka sana on tullut kirjoiksi ja kaavoiksi niin toivoa on aina.
Ratkaisu:
Kirkolla on käytettävissään suuri aarre vaikka se ei sitä itse aina tajuakaan, valitettavan usein näin on. Sitä voisi verrata joukkueeseen ja suomalaisten näkökulmasta tutulla kielikuvalla puhuen jääkiekkojoukkueeseen joka istuttaa illasta toiseen parasta pelaajaansa, supertähteä vaihtopenkillä. Takavuosikymmenten Edmonton Oilers ei istuttanut Wayne Gretzkyä vaihtopenkillä vaan päästi miehen irti ja käytännössä jokaisessa vaihdossa tapahtui. Eikä hän pelkästään itse tehnyt maaleja ja jakanut syöttöjä toimistostaan vaan teki kaikista parempia pelaajia, joukkuepelaajia.
Lopetus:
Aina aika ajoin puhutaan siitä kuinka uskontojen aika on ohitse. Kuitenkin aito uskonto ja aito Jeesuksen uskonto on parasta mitä ihmisille voidaan antaa. Se on se lääke joka tuo ihmiset yksinkertaisemman ja oikealla tavalla kestävän elämänmuodon luo. Jos ihmisellä on elämässään oikea keskipiste niin silloin kaikki muu asettuu kyllä uomiinsa. Uskontojen aika ei ole ohitse eikä tietenkään kristinuskon. Tästä on hyvä aloittaa tänään viettämällä Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa. Meidän ei sitten tarvitse alkaa vaeltaviksi saarnamiehiksi Mestarimme esimerkin mukaisesti ilman laukkua ja leipää ja tietoa tulevasta yösijasta; totuus on jossain nykyisen elämäntapamme ja Jeesuksen esimerkin välimaastossa.
Kun otamme seuraamme oikean Supertähden muuttuu elämämmekin paremmaksi kuten kävi takavuosikymmenten Edmontonissa kun puhutaan joukkueen tavasta pelata ja siitä miten kaikista tuli parempia pelaajia.
Lopuksi voimme vielä miettiä niitä sanoja jotka kohtaamme eräässä toisessa jouluevankeliumissa, Uuden testamentin heprealaiskirjeen sanoissa. Supertähteä ei voi istuttaa enää vaihtopenkillä ja toivottavasti hänet vielä sieltä löydämme.
”Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” AMEN.
