Saarna Mikkelinpäivänä. 29 september MMXIII. "Pieni johdanto näkymättömään maailmaan." 1-3 vsk.

Saarna Auran kirkossa 29 sept MMXIII

Mikkelinpäivä. 1-3 vsk.
"Pieni johdanto näkymättömään maailmaan."

Jumalan sanansaattajat
Omelia D.O.C

Evankeliumi: Matteus 18: 1-6; 10

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? »Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: »Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.»

I Mistäpä on oikein kyse!

Päivän evankeliumiteksti puhuu lapsista ja enkeleistä. Mutta kun katsoo sitä, mistä papit ovat kirkossamme saarnanneet viimeisen 500 vuoden ajan niin enkeleistä ei ole kovin paljoa puhuttu, lapsista kylläkin ja siinähän ei kyllä sinänsä ole mitään pahaa. Niin on tehty, aivan Martista tähän päivään saakka. Lapset nostetaan tärkeään asemaan ja siinä samassa myös perhe. Nykyään Mikkelinpäivänä, oli kolmen vuoden tekstien kierrossa kyse sitten mistä vuosikerrasta tahansa, on edessä aina sama evankeliumiteksti. Tuttua pientä kertomusta Jeesuksesta, lapsista ja opetuslapsista emme enää kuule. Lasten evankeliumille jonka tapaamme Markuksen kertomuksessa on varattu aivan toinen paikka uuden "Perheen sunnuntain" sisällössä.

Tuo teksti, lasten evankeliumi joka meidän kaikkien kastetilaisuudessa on kerran luettu ja jonka pitäisi sitäkin kautta olla kaikille tuttu jo vauvasta alkaen, löydetään todellakin nykyään perheen sunnuntain tekstivalikoimasta. Sitäkin vietetään monessa seurakunnassa.

Tuota… Tuliko äsken kirjoitettua jotain oudon kuuloista… Kerrataanpa hieman! ”Tuo teksti, lasten evankeliumi joka meidän kaikkien kastetilaisuudessa on kerran luettu ja jonka pitäisi sitäkin kautta olla kaikille tuttu jo vauvasta alkaen…”

Ettäkö vauva, pieni kasteelle tuotava vauva kuulisi ja ymmärtäisi mitä tuossa tilanteessa puhutaan. Kuullosta  vähän oudolta. Tai miten sen nyt ottaa… Martti Luther nimittäin sanoi asiasta, kasteesta ja siitä mitä siinä yleensä tapahtuu paljonkin, ja väitetään että hän sanoi pienen lapsen ymmärtävän meille salatulla tavalla mitä uskontunnustuksessa sanotaan.

Ettäkö ”pieni lapsi kuulisi ja ymmärtäisi” sen mitä uskontunnustuksessa sanotaan meille käsittämättömällä tavalla. Joku myöhäisempien aikojen luterilainen on tuosta sitten veistellyt, että ”niin varmasti tekee ja sitten sen unohtaa, mutta onneksi muisti palautuu pätkittäin rippikoulussa…”

Toisin on enkelien laita. Enkeleistä meille ei kovin moni ole puhunut jotta jotakin voisimme asiasta muistaa ja jopa muistiin palautella, yhdessä ja yksikseen...

II Miksi enkeleitä ei näy?

Enkeleistä puhutaan kuitenkin paljon, vaikka en ainakaan minä ole kuullut, että joku olisi kertonut nähneensä sellaisen. Ehkäpä joskus joku kirkkokansasta, paikalla olevista voisi kertoa ja todistaakin asiasta. Epäilen kuitenkin löytyisikö tällaista kuvausta ja todistusta. Nyt meidän tulee kuitenkin muistaa yksi asia: olemme tekemisissä sellaisen todellisuuden kanssa josta voimme sanoa että se on näkymätön maailma jonka todellisuus ja vaikutus kuitenkin on läsnä.

Joskus maailmassa ihmiset kuitenkin näkivät paljon näkyjä joissa kuvausten mukaan oli hyviä ja pahoja hahmoja. Näin oli varmasti Martinkin aikana, ja hän itse on kuvannut sellaisia kokemuksia joissa paholainen ja pahat voimat kiusaavat häntä.

Ihminen eli tuolloin maailmassa joka oli aivan erilainen kuin nykyään. Silloin ei syöty teollisesti tuotettua ruokaa jota puhtaaksikin väitetään. Monesti syötiin pilaantunutta tai pilaantumassa olevaa ruokaa jossa oli vielä epäpuhtauksiakin. Toki ihmiset tunsivat hyvien kasvien ja yrttien vaikutuksen ja jotkut saattavat vieläkin keräillä niitä. Muistamme vaikkapa Mikael Agricolan puheet ja opetukset.

Mutta oli pahojakin kasveja ja sellainenkin vitsaus kuin torajyvä. Hienosti sanottuna se on kotelosienitauti. Torajyvä on myrkyllinen, ja se aiheuttaa suurina määrinä hallusinaatioita. Voimme ajatella nykyään että kun ruokamme on puhtaampaa, ehkä joka täysin puhdasta entisaikojen homeista, niin näkyjä eli hienosti sanottuna noita hallusinaatioita ei enää nähdä. Ja näkyjä nähtiin niin entisaikojen ihmiset joilla oli aika tavalla yhteiset puheenaiheet ja käytännössä yksi yhtenäinen tapa toimia ja ajatellakin, ja vielä kun kirkkokin puhui nykyistä enemmän paholaisista jos kohta enkeleistäkin, niin varmasti ajatukset pyörivät niiden ympärillä. Ja jos sitten tuli sellainen sekavuustila jonka aiheuttajana oli vaikkapa torajyvämyrkytys, niin silloinhan noita paholaisia ja enkeleitäkin vilisi enemmän ihmisen mielessä. Eikä vain ihmismielessä mielessä, vaan ne olivat todellisia näkyjä.

Jotkut ovat sitten viimeiseen asti kriittisiä ja haluavat kaikkien ns. yliluonnollisten asioiden takana nähdä vain oman mielen tepposet tai sitten vain vedota siihen, että kaikkeen löytyy järkevä selitys. Ihmismieli on sellainen mekanismi suorituskyvyltään jota mikään tietokone ei voi voittaa… Loppujen lopuksi kriittisyys ei ole pahasta jos se ei vain vie elämäniloa. Ja lopulta jokainen puhuu lopulta vain omasta puolestaan. Aina ei ole voi muodikasta puhua eikä varsinkaan todistaa kokemuksista jota, jos eivät liiku hämärän rajoilla, ovat ainakin vaikeasti selitettäviä.

III Muuan tapahtuma

Nyt olemme hieman pakottaneet itsemme pois totutusta ja sillä tiellä on pysyttävä. Tai sitten voimme palata samaan vanhaan hengelliseen puheenparteen, hienosti sanottuna perinteiseen mikkelinpäivän jargoniin, tuttuun ja turvalliseen puheeseen johon on totuttu; emme yrittäisikään tavoitella mitään valtavirrasta poikkeavaa selitystä asioille...

Jokainen puhuu lopulta vain omasta puolestaan, omista kokemuksistaan lähtien.  Niin, minäkin ja niin myös jokainen teistä. Viimä vuonna Mikkelinpäivänä kirkossa puhuin eräästä omasta kokemuksestani. Se on kokemus jota kaikkien niiden vuosien aikana siitä kun se tapahtui en ole voinut selittää muuten kuin tuonpuoleisen vaikutuksesta käsin. Se oli aivan tavalliselta vaikuttava arkiaamu leudossa marraskuisessa aamussa vuonna 2005 kun puheet ilmaston lämpenemisestä tuntuivat aivan todelta. Ensilumi oli jo pariin otteeseen sulanut pois. Viime vuoteen saakka se oli ainoa kokemus joka selvitti tiukan seulan kun asioita katsottiin hyvin tutkivalla ja ankaralla sävyllä…

Emme palaa kuitenkaan tähän vaan erääseen asiaan joka tapahtui viime joulukuussa, päivänä jolloin kotonani oli käynyt sattuneista syistä joitakin vieraita. Illalla olin lähdössä jälkikasvuni kanssa Turkuun päin ja liikkeelle lähtemiseen tuli mutka matkaan. Lapsilla kun on aina mukanaan varsin paljon ryönää joista pitää pitää huolta, niin siinä sitten voi käydä niin että oma puhelin unohtuu ja pitää kääntyä sillalta takaisin, palata pihaan. Sellaisesta ei kannata olla itselleen vihainen; ajosuunnitelmaa se ei pilaa eikä siinä mene ylimääräistä kuin minuutti ja ehkä puolikas päälle.

Viimä vuoden joulukuun kuudestoista päivä se todellakin tapahtui. Sanoin pienille matkakumppaneilleni ennen kuin starttasin auton uudelleen, että tällaiset sattumukset eivät aina ole mitään sattumia vaan niillä voi olla jokin tarkoitus. Muistutin mieleen samana kesänä sattuneen tapauksen jossa vältimme kolarin, tai ainakin tilanteen jossa sellainen olisi ollut lähellä. No sen kolarin olisimme välttäneet tarkalla ajotavalla ja valppaudella. Kun lapsille opettaa pienestä pitäen taloudellista ajotapaa ja STOP-merkin siunausta ja aivan erityisesti sitä miten lähestytään risteyksiä, niin sitä alkaa jo kuulla pientä arvostelua huonosta ennakoivasta ajosta ja bensan tuhlauksesta. ”Minä olen isi parempi kuski kuin sinä…” No hyvä niin…

Mutta lähdimme liikkeelle ja jotain sitten tapahtuikin. Puolisen kilometriä ennen Päivästön mutkia ja notkelmaa aloin miettimään oliko pojan toppahousut tulleet sitten mukaan. Ajoimme bussi-seisakkeelle tarkistimme asian, ne talvihousut olivat mukana. Ettei sitten tarvitsisi tehdä ylimääräistä matkaa kun niitä housuja tuodaan kuriirinkyydillä ja että aamulla pääsee koulumatkalle lämpimissä vaatteissa. Housut olivat mukana kangaspussissa ja matka saattoi jatkua. Vai saattoiko jatkua…

Jotain oli tapahtunut ja huomasin taustapeilistä jotain epätavanomaista. Takana jo tovin ajellut farmari-auto oli vetänyt varsin näyttävästi lumihankeen. Siinä tuli sitten pieni hätä; josko se oli minun syytäni kun sille bussiseisakkeelle olin ajanut. Tietysti tuossa tilanteessa mennään paikalle ja katsotaan onko kaikki kunnossa… Syy ei ollut minun vaan erään toisen. Samaan aikaan kun olimme bussi-seisakkeella niin tietä oli ajanut valtavalla ylinopeudella punainen, iso punainen henkilöauto, ja aivan keskellä tietä. Takana tulleella kuljettajalla ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin pikatteen vetää penkan läpi ojan pohjalle. Kaikki meni kuitenkin onnellisten tähtien alla. Mies, joka tunsi minut, ei ollut loukkaantunut ja autokin oli varjeltunut kiitos pehmeän ja runsaan lumen. Illemmalla ajaessani takaisin Auraan päin auto oli toki vielä ojan pohjalla mutta seuraavana päivänä se oli saatu kaiketi läheisen maalaistalon traktorin avulla sieltä pois. Kolmatta osapuolta eli tuota punaisen auton kuljettajaa ei ole kyllä tavoitettu.

Kysehän voi tietysti tuossa olla pelkästä sattumuksesta mutta siinä on kuitenkin niin paljon selittämätöntä että pidän sen ainakin toistaiseksi sellaisten kokemusten joukossa joita ei voi ihmismielellä selittää. Tällaisia kokemuksia on varmasti monella ja niitä kaikkia tällaisia sattumuksia moni ei tule edes huomanneeksi…

Tällaisessa tilanteessa tulee varmasti mieleen Mikkelinpäivän yhteyteen kuuluvat epistola-tekstimme sanat:


»Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut.”

Tietysti emme ole mitään patriarkka-Jaakobbeja, mutta jos meillä on kokemuksia jotka tuovat tuon tekstin mieleen niin ei siinä voi olla eikä saa olla mitään pahaa.

Ja muistamme vielä tämän päivän päivän rukouksen sanat:

“Kiitos, että lähetät tiellemme enkeleitä, jotka varjelevat ja johdattavat meitä. Auta meitä muistamaan,
että enkelit tulevat joskus luoksemme ihmisen hahmossa.”

Joku saattaa pitää tietysti tällaisia puheita joita tässä viljelemme luterilaisten höpinänä. Ja vielä sotketaan sekaan niinkin kallis ja puhdas luonnonvara kuin ihmisjärki. Mutta tähän voimme sanoa, kaiken sen jälkeen kun olemme kriittisiä ja tarkastelemme asioita ankaran järjen avulla, että järkikin on lahja Jumalalta.

No mitäs ne enkelit sitten muuta tekevät… Varmasti paljonkin. Pidämme tämän tänäisen saarnakkeemme pienenä johdantona Mikkelinpäivän aiheeseen ja yritämme sitten tulevina vuosina poistaa sitä verhoa, joka on tämän maailman ja meille näkymättömän maailman välillä. Lapsista ja siinä sivussa isommista aikuisista voimme puhua sitten vastaisuudessa ”Perheen sunnuntaina.” Kun lähdemme Mikkelinpäivän rauhaan saamme miettiä kaikkea mitä meille tapahtuu ja saamme antaa hyväuskoisillekin ajatuksille oman sijansa. AMEN.

Tässä saarnassa viitattiin erääseen toiseen kokemukseen. Se on kuvattuna tässä saarnassa joka löytyy linkistä: http://paraleipomenoon.blogspot.fi/2013/09/kaikki-kaikkialla-kaikkina-aikoina.html

Saarna 16. sunnuntai helluntaista. 07 september. "Pyhä huolettomuus."

Saarna Auran kirkossa 08 sept MMXIII  16. Sunnuntai helluntaista. 1. vuosikerta.
"Pyhä huolettomuus." 
Jumalan huolenpito
Grande omelia

Epistolateksti:
Gal. 6: 2–10
Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. Joka luulee olevansa jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään. Kukin tutkikoon vain omia tekojaan. Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen. Jokaisen on kannettava oma kuormansa.

Se, jolle Jumalan sanaa opetetaan, antakoon opettajalleen kaikkea hyvää. Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.

Evankeliumi:
Matt. 6: 25-34
  "Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
    Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
    Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

I Aloitusnäky
Monta kertaa tästä saarnastuolista on pohdittu Jeesuksen vuorisaarnan syvintä olemusta ja niin kai pitäisi tehdä tänäänkin. Voisimme jälleen kerrata kaikki ne ainakin 10 eri tulkintamallia ja paljon jäisi senkin jälkeen vielä selittämättä. Tai sitten voisimme vain tunnelmoida, ottaa vaikkapa viitteen aamuisesesta Turun Sanomista, sanoa niitä näitä ja hiljaa lipua kohti uskontunnustusta…

Nuo kaksi pientä näkyä ovat tietysti kaksi ääripäistä tapaa lähteä yhdessä elämään ja tulkitsemaan päivän evankeliumin sanomaa. Siinä on vain sellainen vaara että kummassakin menee lapsi pesuveden mukana, toisessa ehkä enemmän ja toisessa aivan kokonaan.

Jos tänään yrittäisimme sen ohella, että jonkin verran myös etsimme tekstin sanoman yhteyttä tässä ympäristössä vietettävän juhlapäivän luonteeseen ja sen laajempaan yhteyteen yhteiskunnassamme, miettiä mitä oli se pyhä huolettomuus jota Mestarimme puhe, vuorisaarnan kappale niin kovasti huokuu…

II Pyhä huolettomuus
Nuo Jeesuksen sanat ovat hyvin pitkälti hänen aitoja sanojaan vaikka vuorisaarna on itsessään puhekokoelma tietyillä lisäyksillä ja korostuksilla. Ja niinhän siinä sitten kävikin että seuraava evankelista, kertomuksen kirjoittaja Luukas sitten tavallaan hajottikin vuorisaarnan otettuaan kaikesta selkoa aivan alusta saakka. Niin…  Luukashan sanoo aivan kertomuksensa alussa näin:

”Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.” 

Yhtä kaikki! Hajoitti Luukas sitten Jeesuksen vuorisaarnan kenttäsaarnaksi ja pienemmiksi kappaleiksi niin voimme pitää kiinni siitä että Mestarimme todellakin puhui Pyhästä huolettomuudesta ja sitä on tänään tarkasteleminen. Kieltämättä Mestarin sanat tuntuvat käsittämättömiltä ja juuri siksi ne ovatkin todiste niiden aitoudesta. Ne ovat tavallaan kiertävän saarnamiehen syvällä rintaäänellä elettyä todellisuutta. Ne Jeesus lausui tilanteessa jossa hänellä oli paljon seuraajia ja moni halusi tehdä hänestä kuninkaan. Elettiin aikaa ennen kärsimystietä ja ensimmäistä pääsiäistä. Itse Matteuksen evankeliumin kirjoittaja halusi osoittaa nuo sanat omalle varsin pienelle seurakunnalleen joka monella tavalla eli tilanteessa jossa tehtiin rajankäyntiä juutalaisuuteen. Tämä rajankäynti näkyy niissä kohtauksissa joissa tuossa kertomuksessa Jeesus erityisen painokkaasti käy kiistakeskusteluja esimerkiksi perinnäissäännöistä.

Jeesuksen sanat jotka puhuvat Pyhästä huolettomuudesta voidaan ottaa vakavasti ja jopa unohtaa kaikki hienolta kalskahtavat sanakäänteet joita äsken viljelimme. Ne joissa pohdimme tilanteita joissa noita sanoja kauna sitten käytettiin ja miten paikoillensa oikein tulivat. Vai onko asia sittenkään niin yksinkertaista? Nuo sanat voivat olla myös äärimmäisen loukkaavia ja pitää aina ymmärtää, että eri aikakausien ihmiset näkevät ne aina eri tavalla.

Ajattelemmepas vaikka sitä miltä nuo sanat jotka puhuvat vaatteista, syömisestä ja juomisesta tuntuvat tässä ”Pyhän huolettomuuden” yhteydessä jos ne harkitsemattomasti heitetään vaikkapa leipäjonossa olevien paljon kärsineiden ja kaiken, jopa ihmisarvonsa menettäneiden kanssaveljiemme päälle. Pois sellainen. Pyhä huolettomuus ei voi olla lähtökohta Jeesuksen ja Jumalan valtakunnan ymmärtämiselle, se on pikemminkin ja vain ja ainoastaan se tila, suorastaan tajunnan ja olemisen tila johon voidaan päästä kun jotain eletään todeksi.

Monet muistavat ajan 50 vuotta sitten kun sodan käyneen sukupolven lapset rikkoivat rajojaan ja asettuivat kapinaan edellisen sukupolven arvoja kohtaan. Silloin Jeesus ja hänen Pyhä huolettomuutensa kävivät yhteen esimerkiksi hippiliikkeen ja radikalismin liikehdinnän kanssa. Ja onko moni tullut ajatelleksi sitä, että itse meidän Marttimmekin, siis Martti Luther puhui Pyhästä huolettomuudesta. Niin… Kaikille on varmasti tuttu virsikirjamme virsi 170 ”Jumala ompi linnamme…” Tosin Martin Pyhä huolettomuus hukkuu paljolti varsin kiihkoisaan tunnelmaan, Pyhä huolettomuus saa suorastaan musiikkitermillä sanottuna todella scherzomaisen ilmenemismuodon ja tietyllä tavalla tuo virsi on todella furioso, raivoisa. Se vilisee sotamaista tunnelmaa ja päättyy sanoihin joista tuota Pyhää huolettomuutta jonka kanssa olemme nyt hieman yrittäneet tehdä tuttavuutta ei aluksi tunnista: ” Jos veis he henkemme, osamme, onnemme, ne heidän olkohon, vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.” ”Henkemme, osamme ja onnemme;” eikö se ole sama asia kuin elämämme, vaatteemme, syötävämme ja juotavamme?”

Mutta ehkä on parempi taas unohtaa hienostelut ja italiankieliset musiikkitermit scherzo ja furioso ja kiinnittää huomio sanoihin jotka Marttikin nostaa ensimmäiseen asemaan. Ne sanat ovat ”Jumlan valtakunta.” Ja niinpä huomaamme, että Jeesuksen opetuksessa Pyhästä huolettomuudesta keskeiseen asemaan nousevatkin seuraavat sanat:  

”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

III Yhteenveto ja eräs huolenaihe
Kullekin päivälle riittävät siis sen omat murheet! Viisas opettaja joka lupaa seuraajilleen verta, hikeä ja kyyneleitä. Sellainen opettajamme on Mestarimme. Mutta Jeesus on enemmän kuin opettaja, hän on ihmiskunnan Vapahtaja ja oikeaa Pyhää huolettomuutta ei voi kokea ellei usko häneen, ellei usko hänen kuolemaansa meidän puolestamme. Oikeaa Pyhää huolettomuutta ei voi tuntea ellei usko hänen ylösnousemukseensa. Oikeaa Pyhää huolettomuutta ei voi kokea ellei usko Pyhään Henkeen. Sitten vasta ollaan Jumalan valtakunnassa.

Entä sitten se tilanne miksi olemme täällä tänään ja tällaisella joukolla? Riittääkö pelkkä puhe Jumalan valtakunnasta ja oikeasta Pyhästä huolettomuudesta hälventämään joitakin huolenaiheita asioista jotka monelle ovat olleet hyvin tärkeitä? Miten tulevat sukupolvet, nekin jotka jo elävät keskuudessamme suhtautuvat sellaisiin väitteisiin, että Jumalan varjelu oli kerran vaikeina sodan vuosina kansamme yllä. 

Asiallinen asioista puhuminen voi olla hyvä lähtökohta aivan samalla tavalla kuin on tarpeen selittää mitä on oikeastaan Jeesuksen sanojen taustalla kun hän puhuu Pyhästä huolettomuudesta. Jumalan valtakunta on rauhanliike, vaikka Mestari toisaalla puhuukin miekasta rauhan sijaan. No.. ne sanat voimme ottaa vertauskuvallisina tilanteissa joissa evankeliumi ja sen seuraaminen jakavat läheisiä ihmisiä, jopa sukulaisia, eri leireihin ja jopa rikkovat verisiteet loppuiäksi. Sodan ja rauhan asioista puhuminenkin rikkoo monien välejä,  mutta vain asioista asiallisesti puhumalla tehdään rauhantyötä ja tuotetaan rauhaa.

Vielä näemme muitakin asioita jotka voivat kovasti huolestuttaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme nähneet henkisessä ilmapiirissämme, suomalaisessa henkisessä ilmapiirissä jälleen juurettomuutta elikkä radikalismia. Veteraanisukupolvien perintö ja monet sen aikaiset asiat tulevat tarkasteltavaksi aivan uusista näkökulmista. Joku voisi sanoa että eikö mikään ole enää pyhää? Tarkkasilmäisin tarkkailija on jo tänä vuonna nähnyt kirjoituksia ja onhan eräs historioitsijakin, hyvänen aika peräti Urho Kekkosen elämänkerturi kerrassaan, lähtenyt härkkimään ylipäällikkö Mannerheimin henkilökuvaa.

Onpa julkaistu tutkimuskin joistakin aivan peri-inhimillisistä asioista joita tapahtui miehitetyssä Itä-Karjalassa. Mitä nähdään erään inhimillisen osa-alueena, siitä puhutaan nyt moraalin villinä läntenä. Sellaista on nähty aiojen alusta saakka kaikilla sotatantereilla ja niiden liepeillä. Ja aivan varmasti pian kaunokirjallisuus tulee puhumaan vähän tuntemattomammastakin sotilaasta, saatenkaarisoturista, ja ei se kirjan tasolle jää. Yhtä kaikki, vaikeat asiat käsitellään aikanaan.

Mutta lopulta kaikki mitä sanotaan täydentää vain inhimillisen elämän kuvausta, ja jos siinä olisi jotain hävettää ja peiteltävää niin silloin ihmiselämä itsessään olisi arvoton ja häpeällinen asia. Kenelläkään ei voi olla eikä saa olla mitään pelättävää. Totuus ei aina heti voita, mutta kun puhutaan asioista rehellisesti ja avoimesti ja ennen kaikkea kiihkottomasti niin silloin se kyllä voi voittaakin. Ja jos se lohduttaa niin voitto, oli se millainen tahansa pitää aina sisällään myös tuskaa. Kun sanotaan ”Joka tietoa lisää se tuskaa lisää.” Samalla hengenvedolla pitää myös sanoa: ”Joka haluaa kuulla totuuden, varautukoon myös tuskaan…”

Meidän tulee muistaa mitä Pyhän huolettomuuden julistaja teki. Lohduttakoon se meitä kaikkia. Hän hyväksyi ystävikseen epämääräisiä ihmisiä, syntisiä naisia ja muita laitapuolen kulkijoita, ihmisiä joilla ei ollut sijaa yhteiskunnassa.  AMEN.

Saarna 14. sunnuntai helluntaista. 24 augustus MMXIII. "Tuskin."

Saarna Auran kirkossa 25 aug MMXIII

14. Sunnuntai helluntaista. 1. vuosikerta.
"Tuskin." 

Lähimmäinen 

Omelia D.O.C.G

 

Epistolateksti 

1. Joh. 4: 7-12

Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Evankeliumi

Luuk. 10: 25-37

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.» Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?» Jeesus vastasi hänelle näin: »Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.»

Aloitus

Jo hyvään ikään ehtineet teologipolvet muistavat yhden rakkaan opettajansa Helsingin Yliopistosta, nimittäin Raija Sollamon. Hän oli omalla alallaan johtavia raamatuntutkijoita ja ensimmäinen teologisen alan naisprofessori meillä Suomessa. Ja joidenkin nykyään pappeina toimivien pääaineen tutkielmien sivumarginaalista löytyy eräs tietty lyijykynällä tehty huomautus. Tuo huomautus on hyvin lyhyt. Se sisältää vain yhden sanan joka koruttomuudessaan, vaan ei lohduttomuudessaan, toteaa vain ”tuskin.” Joku kun aina säännöllisin väliajoin sattui luulottelemaan omaa, joskus varsin pientäkin, tutkimuskohdettaan ”yhdeksi raamatun tutkituimmaksi kohdaksi.”

Tänään edessämme on jälleen tuttu näky. Vanhemmille polville näky on tuttu jo pyhäkoulun ajoilta ja kansakoulun uskonnonhistorian tunnilta, nuoremmat sukupolvet muistavat Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta viimeistään rippikoulusta. Nykyään puhutaan, kiitos viime vuosisatojen raamatuntutkimuksen, Jeesuksen toisesta päävertauksesta. Ja se toinenhan on kertomus tuhlaajapojasta.

Kertomus Laupiaasta samarialaisesta ei sinänsä ole yksi tutkituimmista kohdista raamatussamme, mutta jos katsomme asiaa toisesta näkökulmasta, niin se varmasti on yksi tutkistelluimmista ja yksi eniten tulkituimmista raamatunkohdista. Siitä on saarnattu vuodesta toiseen; jokainen sanapalvelija joutuu viettämään laupiaan samarialaisen kanssa paljon aikaa, ja joskus se voi olla varsin tuskastuttavaakin.

Varsin tuskaista on pitää kädessään tulostetta Martti Lutherin saarnasta, tai niin sanotusta saarnasta, joka käsittelee tätä vertauspuhetta. Nyt se on helppoa. Kaikki mahtuu pieneen tilaan. Nimittäin koko Martti Lutherin tuotanto, kaikki hänen kirjoituksensa ja paljon muuta joista voidaan sanoa ”Kirkon aarteet.” Martin saarna Laupiaasta Samarialaisesta on paperille tulostettuna 14 sivua. Sitä voi kyllä kiertää kuin se kuuluisa kissa sitä kuumaa puuroa. Lopulta voidaan sanoa jos joku väittää että juuri tuo nippu paperia ”on yksi luetuimmista saarnoista koko luterilaisessa kirkossa” että ”tuskin.” Jos Martin saarnan mielii lukea niin parasta nousta aikaisin ylös ja lukea ase levännein aivoin.

Martin aloituksesta Luukkaasen

Aivan saarnansa alussa Martti sanoo nämä sanat: ”Tässä evankeliumissa on kolme tärkeätä kohtaa. Ensimmäinen on se, että Herra ylistää ilmi tuodun ja julistetun evankeliumin aikaa, jota täydellä syyllä nimitetään armon ajaksi. Toiseksi hän opettaan, mitkä ovat oikeita Jumalan käskyn mukaisia hyviä tekoja, osoittaen sen ihanalla esikuvalla eli kertomuksella samarialaisesta ja haavoittuneesta. Sen ohessa hän myöskin esittää ihana maalauksen tavoin kolmannen kohdan: Kristuksen valtakunnan kuvan, toisin sanoen, armon kuvan, joka ilmoittaa evankeliumin saarnan.”

Meidän on nyt pysähdyttäviä noihin sanoihin jotka puhuvat ihanasta maalauksesta. Kun kerran toimme esille erään raamatuntutkijan ja raamatuntutkimuksen yleensäkin niin pysähdymme aivan aluksi tähän. Pohdimme tätä Jeesuksen päävertausta yleensä ja sitä kautta myös näemme evankeliumin ylöskirjaajan eli lääkäri Luukkaan.

 
Toteamme aivan aluksi mitä uudenaikainen raamatuntutkimus on tuonut tullessaan. Se on osoittanut meille monia asioita ja aivan kaikkea ei ole vielä sanottukaan. Mutta Luukkaaseen… Luukas esittää evankeliumissaan kaksi vertauspuhetta joita todellakin tänä päivänä pidetään Jeesuksen päävertauksina. Tämä on helppo hyväksyä. Laupias samarialainen vetää yhteen sen mitä käsitämme Jeesuksen opettaneen lähimmäisen rakkaudesta ja Tuhlaajapoika on sitten kuvaus armollisesta Jumalasta. Sitten on kirjoitettu ja esitetty että nuo vertaukset eivät ole aitoja Jeesuksen historiallisia puheita. Ne esiintyvät ainoastaan Luukkaan evankeliumissa ja se on, kriittinen raamatuntutkimus kun on melkoista oikeuskäsittelyä rannattomien perusteluineen, varsin raskauttava perustelu sille, että Luukas on ne itse sepittänyt hyvässä uskossaan.

Kaiken tämän jälkeen meidän ei pidä pelästyä. Raamatun arvovaltaa ei suinkaan viedä pois vaan jos oivallamme ja haluamme oivaltaa. Sehän vain nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin ja jopa nykyajan ihmiselle ymmärrettävällä tavalla. Luterilaiset nimittäin pitävät raamattua kaiken ohjeena ja jos ei nyt lain yläpuolella, niin se tulisi olla kaiken toimintamme lähtökohta, tietenkin esivaltaa kunnioittaen. Esivaltaa jonka toiminnan voi kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi silloin kun kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat todella vaikeuksissa.

Voimme kysyä mitä tapahtui? Eikö Jeesus sitten itse ehtinyt sanoa kaikkea tarpeellista vaan tarvittiin Luukas? Varmasti tarvittiin! Jos sanomme että juuri noiden kahden Jeesuksen päävertauksen sanomassa kohtaamme ylösnousseen Kristuksen todistuksen elävän Jumalan pojan ja kaikki ne vaatimukset jotka meille asetetaan. Ja jos vielä puhumme sanainspiraatiosta, yksinkertaisesti sanoen siitä kuinka Jumalan Henki puhuu ihmisille, niin emme löydä mitään moitittavaa. Emme todellakaan voi kirjoittaa näiden väitteiden oheen sanaa ”tuskin.” Että loppujen lopuksi se ei olekaan Luukas vaan itse Kristus joka maalaa aivan uusia maalauksia Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja välikappaleena on vain yksi evankeliumin kirjoittaja. Laupiaan samarialaisen sanomassa on jotain sellaista jonka oheen kukaan ei voi kirjoittaa ”tuskin.” Ei sitä tehnyt Marttikaan eikä sitä voi tehdä kukaan muukaan.

Ja jos haluamme sanoa asian vielä nykyaikaisemmin ja hieman oikeustermejä mutkat suoraksi vetäen, niin tässä Luukkaan toiminnassa meillä on ennakkotapaus kun lähdemme tulkitsemaan Raamatun sanaa siten että tämän päivän ihmiset voivat ymmärtää. Lakeja kun tulkitaan aina aluksi luutuneella tavalla ja vähitellen ajan vaatimukset luovat paineita muuttaa niitä. Lopulta joku nerokas lakimies, monesti asianajaja, saa muutettua tulkintaa ja jostain asiasta tulee ennakkotapaus. Aivan samalla tavalla muuttuvat meidän omat luutuneet käsityksemmekin. Tarvitaan jotain omakohtaista ja jopa järisyttävää omassa elämässämme ennen kuin olemme valmiita siihen että voisimme katsoa asioita toisesta näkökulmasta, ja jopa elää armollisemmin itseämme ja toisiamme kohtaan. Moni taannoisten ja meidän aikakautta lähellä oleva pappikin joutui pyörtämään käsityksensä vaikkapa avioerosta ja eronneiden vihkimisestä kun asia tuli todeksi hänen oman tyttärensä tai poikansa kohdalla. Tämäkin on totta eikä tämän väitteen oheen voida kirjoittaa sanaa ”tuskin.”

Jatkokysymyksiä

Kaiken tämän jälkeen meillä on kuitenkin monia kysymyksiä. Kaikista päällimmäisenä tietenkin se että kuka on lähimmäinen? Sitten voidaan kysyä sitä mitä meidän pitäisi tehdä? Näihin kysymyksiin on vastattu monta kertaa ja niiden äärellä kukaan ei keksi mitään uutta auringon alla. Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä ja jos halutaan olla kovin luontotietoisia niin koko luomakunta on tavallaan lähimmäisemme. Ja kysymykseen ”mitä meidän tulisi tehdä” voidaan edelleenkin vastata tuon Martin maalaus-rinnastuksen innoittamana: ”Katso sitä kuvaa ja tee sinäkin samoin?”

Mutta miten? Laupiaan samarialaisen äärellä asioita on haluttu tulkita aina vertauskuvallisesti ja asioille on haluttu nähdä yhteyksiä. Parempi sekin kuin ei mitään mutta ennen kaikkea tämä maalaus ja näky osoittaa meille kykenemättömyytemme mihinkään hyvään ilman Jumalaa ja hänen armoaan. Tämä ei ainakaan ole kulunut väite ja sen oheen emme todellakaan kirjoita tuota sanaa joka siis kuuluu ”tuskin.” Kokonaisuudessaan tuon kuvan ryövärit ovat niitä voimia jotka riistävät ja raastavat pientä ihmistä, maailmantuska ja huoli toimeentulosta, masennus ja ahdistus jota hengellisyyden puute monesti tuo tullessaan ja paljon muuta. Ne lyövät ihmisen haavoille ja rikki.

Että Luukkaan evankeliumissa hyväntekijänä on Jeesuksen kansan halveksima epäpuhdas ja vääräuskoinen samarialainen on tietysti ollut omiaan luomaan vääriä ja haitallisiakin ajatuksenjuoksuja. Tämän kertomuksen avulla voidaan leimata ja alistaa ja itse nousta tekopyhien joukkoon. Ja me olemme aina oman aikamme vankeja. Jos sanomme että Martti, tuo mies jolle kahvi olisi ollut ”turkkilaisten tököttiä, ei olisi voinut todellakaan puhua ”Laupiaasta turkkilaisesta.” Ja jos joku puhuisi, toki on puhuttukin, laupiaasta somalialaisesta, niin koventuneiden asenteiden ja aatteiden Suomessa ei sitä moni kovin ymmärtäväisesti kuuntelisi; ei ainakaan jos ei kuulisi kunnollisia perusteluja asialle.

Luukkaan sanoissa, oikeassa ylösnousseen Kristuksen todistuksessa, on myös vankka sanoma siitä että hänen evankeliuminsa kuuluu kaikille. ”Minä olen kuollut maailman tähden ja Isä on minut herättänyt kuolleista todistukseksi kaikille.” Ja sitten emme pääse pakoon niitä sanoja jotka suuri sanapalvelijansa ja Jumalan sanan hoitaja Martti päätti pitkä neljätoistasivuisen saarnakäsikirjoituksensa. Niissä emme kohtaa itseriittoista ihmistä joka kykenee kaikkeen. Niissä kohtaamme nöyrän sananpalvelijan joka oli etsinyt armollista Jumalaa ja sen ehkä löytänytkin. ”Suokoon Jumala, että osaisimme oikein käyttää ja arvostaa sen, mitä Kristukselta olemme saaneet.” Jälleen sanoja joiden oheen emme todellakaan voi kirjoittaa sanaa ”tuskin.” AMEN.